| 1 |
Ennenkuin opin tietämään, ihmettelin usein, mistä tulivat ne kuvapaljoudet, jotka uniini antautuivat; sillä ne olivat kuvia, jonka moisia en milloinkaan ollut nähnyt todellisen valveilla olon päivinä. Ne kiduttivat lapsuuttani, luoden unistani kokonaisen painajaissarjan ja hiukan myöhemmin saattaen minut vakuutetuksi siitä, että olin heimostani erilainen, luoma luonnoton ja kirottu. Ainoastaan päivisin olin jonkun verran onnellinen. Öisin olin pelon vallassa – ja sellaisen pelon! Rohkenenpa sanoa, että kukaan ihminen niistä ihmisistä, jotka kanssani maan pintaa kävelevät, ei milloinkaan kärsi sen laatuista ja sen asteista pelkoa. Sillä minun pelkoni on pelkoa kaukaisilta ajoilta, pelkoa, joka valtoimena rehotti nuoressa maailmassa ja nuoren maailman nuoruudessa; lyhyesti: sitä pelkoa, joka ylinnä vallitsi pleistocene nimellä tunnetun aikakauden keskivaiheilla. Mitäkö tarkoitan? Nähtävästi on selitys tarpeen, ennenkuin voin kertoa teille unieni olemusta. Vähänpä voisitte muuten tajuta niiden asiain tarkoitusta, jotka minä niin hyvin tunnen. Tätä kirjoittaessani kaikki sen toisen maailman olennot ja tapahtumat kohoavat eteeni kuin taikalampun loihtimina, mutta minä tiedän, että ne teistä olisivat utuisia ja järjettömiä. Mitäpä olisi teistä Luppakorvan ystävyys, Nopsajalan lämmin sulo, Punasilmän intohimot ja muinaisperimys? Räikeätä sekamelskaa eikä mitään muuta. Ja räikeätä sekamelskaa samoin tulikansan ja puukansan hommat sekä lauman päättömät neuvottelut. Sillä te ette tunne viileitten kallioluolain rauhaa ettekä näytelmää juontipaikoilla päivän päättyessä. Te ette ole milloinkaan tuntenut aamutuulen puraisua puitten latvoissa, eikä liioin tunnu suloiselta suussanne tuoreen puunkuoren maku. Tahdonpa sanoa, että teidän parempi olisi näitä asioita tuta samoinkuin minä olen tuntenut, lapsuuden välityksellä. Poikasena olin aivan toisten poikain kaltainen – valveilla ollessani. Nukkuessani vain olin toisellainen. Säännöllisesti olivat uneni pelon sekaisia – ja pelon niin oudon ja tuntemattoman, että sen laatu ei ole mihinkään verrattavissa. Mikään pelko, jota valveilla ollessani olen kokenut, ei ole ollut sen pelon tapaista, jonka vallassa olin nukkuessani. Sen laatu ja olemus ovat kokonaan kokemusteni ulkopuolella. Esimerkiksi: olin kaupungin lapsi, jolle maaseutu oli käsittämätön alue. Mutta enpä kuitenkaan koskaan unia nähnyt kaupungeista; enkä liioin taloa tavannut koskaan unissani. Vaikka eipä koskaan ihmisolentokaan uneni äyräitten yli astunut. Olin nähnyt puita vain puistoissa ja kuvakirjoissa, mutta unissani vaeltelin rajattomain metsien halki. Eivätkä nämä unipuut suinkaan olleet pelkkiä varjoja näyissäni. Ne olivat näöltään tarkat ja selvät. Olin niiden kanssa tuttavaksi tottunut. Näin joka haaran ja näreen, näin ja tunsin joka lehden erikseen. Muistanpa hyvin sen hetken, jolloin valveillani ollen ensi kerran näin tammen. Katsellessani sen lehtiä, oksia ja pahkoja, juolahti mieleeni tuskallisen elävästi, että olin nähnyt samanlaisen puun monia, lukemattoman monia kertoja unissani. |
| 2 |
Enkä siis myöhemmällä ijälläni ollenkaan hämmästynyt, kun heti ensi näkemältä tunsin sellaiset puut kuin kuusen, katajan, koivun ja laakerin. Olin ne kaikki ennen nähnyt ja katselin niitä siihen aikaankin joka yö unissani. Niinkuin jo olette älynneet, on tämä ristiriidassa uneksimisen ensi lain kanssa, sen nimittäin, että unissaan näkee vain sellaista, mitä valveilla ollessaan on ennen nähnyt taikka sellaisten seikkain yhteyksiä, jotka valveilla olon elämästä tuttuja ovat. Mutta kaikki uneni olivat ristiriidassa tämän lain kanssa. Unissani en milloinkaan nähnyt mitään, josta minulla valveilla ollessani oli tietoa. Unielämäni ja valvova elämäni olivat kumpikin eri elämää, eikä niillä muuta ollut yhteistä kuin minä itse. Minä olin sellainen yhdistävä nikama, joka jollain tavalla elin kumpaakin elämää. Aikaisessa lapsuudessani opin tietämään, että pähkinät olivat kotoisin sekatavarakaupasta, marjat hedelmäkaupasta; mutta ennenkuin sitäkään tiesin, poimiskelin unissani pähkinöitä puista taikka noukin ja söin niitä maassa puitten alla, ja samalla tavalla söin marjoja köynnöskasveista ja pensaista. Tämä kaikki oli kuitenkin kokemuspiirini ulkopuolella. Milloinkaan en unohda sitä hetkeä, jolloin ensi kerran näin mustikoita pöydälle katettuna. En ollut koskaan ennen nähnyt mustikoita ja kuitenkin ensi silmäyksestä mieleeni valahti unimuistoja, että olin vaeltanut halki suomaitten ja syönyt niitä vatsan täydeltä. Äitini asetti eteeni kupillisen näitä marjoja. Täytin lusikkani, mutta ennenkuin sen vein suuhuni, tiesin varmasti, miltä ne maistuivat. Enkä liioin pettynyt. Se oli sama maku, jota olin tuntenut tuhansia kertoja unissani. Käärmeitä? Kauan ennenkuin olin kuullut käärmeitä olemassakaan olevan, ne minua unissani kiusailivat. Ne hiiviskelivät edessäni metsäisillä ahoilla, syöksähtivät pystyyn iskemään jalkani alta, luikertelivat syrjään kuivan ruohon läpi taikka yli paljaitten kivipaasien; tai vainoilivat ne minua puitten latvoihin, kiersivät paksut, kiiltävät vartensa rungon ympäri ja ajoivat minua yhä korkeammalle tai yhä ulommaksi heiluville ja rätiseville oksille, missä maan pinta etäällä allani kiikkuilin pyörryttävässä korkeudessa. Käärmeitä! – haarakielineen, nappisilmineen ja kimmaltavine suomuineen, niiden sihinää ja sähinää – enkö niitä jo aivan hyvin tuntenut ensimmäisenä sirkuspäivänäni, jolloin näin käärmeenlumoojan niitä nostelevan? Ne olivat vanhoja ystäviäni, pikemmin vihollisiani, jotka öitäni pelon peikoilla kansoittivat. Ollessani viiden vuotias kävin ensi kerran sirkuksessa. Palasin sieltä kotiin sairaana – vaan en pähkinöitten ja punaisen lemonaadin takia. Antakaahan kun kerron. Astuessamme eläinten telttaan, karkea karjunta vapisutti ilmaa. Minä riuhtasin käteni isäni kädestä ja syöksyin hurjana takaisin ovesta ulos. Törmäsin yhteen ihmisten kanssa, lankesin; ja koko ajan kirkuilin kauhusta. Isäni sai minut käsiinsä ja rauhoitti minua. Hän osotti ihmisjoukkoa, joka ei karjunnasta mitään välittänyt, ja rohkasi minua vakuuttaen varmaa turvallisuutta. |
| 3 |
Mutta vain peläten ja vapisten, hänen alati rohkaistessaan minua, lähenin vihdoin leijonan häkkiä. Ooh, silmänräpäyksessä sen tunsin. Peto! Hirvittävä peto! Ja mielikuvituksessani välähti unimuistoni – keskipäivän aurinko paistaa pitkään ruohoon, villi härkä järsii rauhassa ruohoa, äkkiä ruoho taipuu kahtia keltaisen ruskean olennon nopeasti syöksähtäessä esille ja härän selkään, ryskettä ja mylvintää ja luitten narskumista ja nirskumista; taikka toisella kertaa: vesilähteen viileä rauha, villi hevonen polvillaan, pelokkaana juomassa ja sitten se keltaisen ruskea – aina vain se keltaisen ruskea! – syöksyntä, hevosen hirnunta ja molskiminen sekä luitten narskuminen ja nirskuminen; ja vieläkin: hämärtyvä iltarusko ja painostava hiljaisuus päivän päättyessä, ja sitten mahtava kurkun täytinen karjunta, äkillinen kuin tuomiopäivän pasuuna ja heti senjälkeen mieletöntä kirkunaa ja parkua puitten seassa, ja minäkin vapisen pelosta ja olen niiden monien muitten mukana jotka kirkuvat ja parkuvat. Nähdessäni sen avuttomana häkkinsä ristikon takana, minä raivostuin. Kirskutin sille hampaitani, hyppelin ylös alas, härnäilin sitä päättömillä huudoilla ja irvistelin kaikin tavoin. Se vastasi syöksyen ristikkoa vastaan ja karjuen minulle avutonta raivoaan. Ooh, se tunsi minut, sekin, ja päästelemäni äänet olivat muinaisajan ääniä, jotka se ymmärsi. Vanhempani pelästyivät. "Lapsi on sairas", sanoi äitini. "Hän on hysteerinen", sanoi isäni. En ollut milloinkaan heille kertonut, eivätkä he mitään tienneet. Olin jo kehittynyt salaamaan nämä kaksinaisuuteni asiat, personani kaksijakoisuuden, kuten luulen olevani oikeutettu sitä nimittämään. Näin vielä käärmeenlumoojan sirkuksessa, mutta en sen enempää sinä iltana. Minut vietiin kotia hermoiltani sairaana ja äärimmilleen kiihoittuneena, sairaana sen johdosta, että todelliseen elämääni oli tunkeutunut se toinen unieni elämä. Olen jo maininnut vaiteliaisuuteni. Vain kerran uskoin sen koko outouden eräälle toiselle. Hän oli muuan poika – leikkitoverini, ja me olimme kahdeksan vuotiaat. Unistani loin hänen nähtävilleen kuvia siitä menneestä maailmasta, jossa luulen kerran eläneeni. Kerroin hänelle tämän muinaisajan hirmuja, Luppakorvasta sekä meidän leikeistämme, sekamelskaisista neuvotteluista ja tulikansasta ynnä heidän pyydyspaikoistansa. Hän nauroi minulle ja ivaili sekä kertoi juttuja kummituksista ja vainajista, jotka öisin vaeltelevat. Mutta eniten hän nauroi minun heikkopäisille houruilleni. Kerroin hänelle enemmän, mutta sitä kovemmin hän nauroi. Mitä vakavimmin vannoin, että näin oli näiden asiain laita, ja hän alkoi tuijottaa minua merkitsevästi. Hän lisäksi kertaili juttujani eriskummallisuuksina leikkitovereillemme, kunnes kaikki alkoivat minua merkitsevästi katsella. Se oli katkera kokemus, mutta otinpa opikseni. Olin erilainen laatuani. Minussa oli jotakin sellaista luonnotonta, jota he eivät voineet käsittää ja jonka kertominen saattoi synnyttää vain väärinkäsitystä. Kun kummitus ja aavejuttuja kerrottiin, pysyin levollisena. |
| 4 |
Yrmeänä hymyilin itsekseni. Ajattelin pelonalaisia öitäni, ja tiesin, että minun juttuni olivat tosiasioita – tosia kuin itse elämä, jota eivät houreet ja mielikuvituksen varjot miedontaneet. Olen sanonut, etten unissani koskaan nähnyt ihmisolentoa. Tämän seikan havaitsin jo sangen varhain, ja minusta tuntui kiusalliselta tämä oman heimoni puuttuminen. Jo aivan pienenä lapsena minussa oli kaikkien unikauhujeni keskessäkin sellainen tunne, että jos vain tapaisin yhdenkään ihmisen, yhden ainoan inhimillisen olennon, niin pääsisin uneksumisestani, minua eivät enää kiehtoisi kiduttavat kauhut. Tämä aatos kierti mieltäni joka yö vuosien vieriessä – jospa vain voisin tavata sen yhdenkään ihmisen ja pelastua! Minun täytyy toistaa, että tämä aatos oli minussa paraillaan uneksiessani, ja pidän sen todistuksena kahden minuuteni yhteen sulautumisesta, todistuksena kiinnekohdasta kaksijakoisen olemukseni molempain osien välillä. Uniolemukseni oli elänyt kauan sitten, ennenkuin ihmistäkään, sellaisena kuin hänet tunnemme, oli olemassa; ja toinen valveilla oleva olemukseni ulottui ihmisen olemassa olon tietopiirissä unieni olemukseen. Mahdollisesti tätä kirjaa lukevat sielutieteilijät pitävät vääränä sitä merkitystä, missä käytän sanamuotoa "olemuksen kaksijakoisuus". Tiedän, miten he sitä käyttävät, mutta minun on pakko käyttää sitä omalla tavallani paremman sanamuodon puutteessa. Ja nyt käsiksi selitykseen sen sanamuodon käyttämisen tai väärinkäyttämisen puolesta. Vasta ollessani nuorukaisijässä, opistossa, sain vihiä unieni merkityksestä ja niiden syystä. Aivan siihen asti ne olivat olleet tarkoituksettomia ja vailla ymmärrettävää aihetta. Mutta opistossa pääsin kehitysopin ja sielutieteen perille ja opin tuntemaan erilaisten outojen sielun tilojen ja kokemusten selityksen. Esimerkkinä mainittiin uni ilman halki putoamisesta – tavallisin uneksuma, jonka kaikki ihmiset omasta kokemuksestaan yleensä tuntevat. Tämä, selitti opettajani, oli rotumme muistoperintöä. Sen alkuperä oli johdettavissa muinaisista esivanhemmistamme, jotka elivät puissa. Heillä, puissa eläjiä kun olivat, oli alati mielessä pyörivänä vaarana putoamisen altis mahdollisuus. Moni oli henkensä menettänyt sitä tietä; kaikki olivat he kokea saaneet pelottavia putoamisia, mutta pelastuneet tarraillen kiinni oksiin maata kohti pudotessaan. Vaikka tällä kaupalla olikin suoriutunut pelottavasta putoamisesta, oli siitä kuitenkin seurauksena säikähdys. Tämä säikähdys sai aikaan molekyylivaihdoksia aivosoluissa. Nämä molekyylivaihdokset siirtyivät jälkeläisten aivosoluihin, muuttuivat lyhyesti sanoen rodun muistoperinnöksi. Kun siis nukkuessa tai unen laiteilla torkkuessa olemme putoavinamme ilman halki ja kipeään todellisuuteen heräämme juuri ennen maahan syöksymistä, niin silloin mieleemme vain muistuu, mitä tapahtui puissa asuville esivanhemmillemme ja mikä on aivovaihdosten kautta painettu rotumme perinnölliseksi luonnerakenteeksi. Tässä ei ole mitään outoa, enemmän kuin on mitään outoa vaistossa. |
| 5 |
Vaisto on vain tapa, joka on painettu perinnöllisyys-aineksiimme, siinä kaikki. Sivumennen muuten on huomattava, että tässä putoamisessa, joka on niin tuttu sinulle ja minulle ja meille kaikille, me emme milloinkaan ehdi maahan asti. Sen uneksuminen olisi turmiota. Ne puissa asuvat esivanhempamme, jotka maahan syöksyivät, kuolivat paikalla. Heidän pudotessaan säikähdys kyllä vaikutti aivosoluihin, mutta he kuolivat heti, ennenkuin ehtivät jälkeläisiä saamaan. Sinä ja minä, me olemme niiden jälkeläisiä, jotka eivät maahan syöksyneet; siksi emme koskaan unissamme maahan asti ehdi. Ei ole meillä milloinkaan tätä putoamisen tunnetta ollessamme täysin valveilla. Valvova olemuksemme ei ole sitä kokenut. Senpätakia – ja tämä johtopäätös on eittämätön – täytyy sen olemuksen olla kokonaan toinen ja eri, joka putoaa meidän nukkuissamme ja joka on sellaista putoamista kokenut – jolla, lyhyesti sanoen, on muistossa rotumme muinaisaikojen kokemuksia, aivan samoin kuin valvovalla olemuksella on muistossa valveilla saatuja kokemuksiamme. Vasta tältä kannalta aprikoiden aloin nähdä valoa. Ja nopeasti puhkesi nähtävilleni häikäisevän kirkkaana, valoisana ja selvänä kaikki, mikä oli ollut lumottua ja kammottavaa ja luonnottoman mahdotonta uneksumissani. Unissani ei ollutkaan valveilla oleva olemukseni minua ohjaamassa; se oli toinen ja eri olemus, jonka hallussa oli kokonaan erilainen kokemusvarasto ja joka uniini sirotti muistoja näistä kokonaan erilaisista kokemuksista. Mikä oli tämä olemus? Milloin oli se itse elänyt valveilla olon elämää tällä tähdellä ja kerännyt tämän outojen kokemusten varaston? Nämä olivat kysymyksiä, joihin uneni itse vastasivat. Hän oli elänyt kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin maailma oli nuori, sinä aikana, jota me sanomme keski-pleistocene aikakaudeksi. Hän putoili puista, mutta ei maahan syöksynyt. Hän älähteli pelosta leijonain karjuessa. Häntä vainosivat raivoavat pedot, kuolettavat käärmeet häntä ahdistivat. Hän soperteli heimolaistensa neuvotteluissa. Hän sai osakseen raakaa kohtelua tulikansan käsissä sinä päivänä, jolloin hän heitä pakeni. Tämä toinen minäni on esivanhempieni esivanhin, heidän edeltäjänsä sukuni muinaisessa polvennossa, itse sen polven jälkeläinen, jolle kauan ennen hänen aikaansa sormet ja varpaat kehittyivät ja joka puihin kiipeili. Mutta kuulenpa teidän epäilevän: miksi ei näitä sukumuistoja ole meilläkin samalla tavalla, koskapa meissäkin on hämäräperäinen kaksoisolemus, joka ilman halki putoaa meidän nukkuessamme? Ja saatanpa vastata toisella kysymyksellä: Miksi on kaksipäisiä vasikoita? Ja oma vastaukseni on, että ne ovat luonnon oikkuja. Ja samoin vastaan teidän kysymykseenne. Minussa on tämä kaksoisolemus ja nämä täydelliset rotumuistot, koska olen luonnon oikku. Mutta sallikaa minun selittää pitemmältä. Meidän tavallisin rotumuistomme on ilman halki putoamiseni. Tämä kaksoisolemus on sangen hämäräperäinen. Putoamiseni on melkein ainoa sen muisto. Mutta monella meistä on tarkemmat, täsmällisemmät kaksoisolemukset. |
| 6 |
Monet meistä näkevät unia pakenemisesta, vainoavasta hirviöstä, kummituksesta, tukehtumisesta ja matelijoista ja madoista. Lyhyesti, meissä kaikissa on kyllä tämän kaksoisolemuksen jätteitä, mutta toisista se on melkein hävinnyt, kun taas toisissa sitä on runsaammin tavattavissa. Minussa tätä kaksoisolemusta on tavattoman runsaassa määrässä. Kaksoisolemukseni on melkein yhtä voimakas kuin varsinainen olemuksenikin. Ja tässä suhteessa olen, kuten sanottu, oikku – perinnöllisyyden oikku. Ja nyt ennenkuin alotan kertomukseni, tahdon rientää niiden epäileväin sielutiede-Tuomaitten edelle, jotka ovat kärkkäitä ilkkuilemaan, ja jotka muuten varmasti väittäisivät, että unieni yhdenmukaisuus on liiallisen tutkimuksen seuraus ja itsetiedoton keksintö, jonka tietoni kehitysopista ovat tuoneet uniini. Ensiksikään en ole milloinkaan ollut uuttera tutkija. Luokkatovereistani viimeisenä suoriusin tutkinnoistani. Enemmän olin innostunut voimaharjoituksiin ja – ei ole mitään syytä olla sitä tunnustamatta – biljardiin. Ei minulla sitäpaitsi ollut mitään tietoa kehitysopista, ennenkuin korkeakoulussa, vaikka jo lapsuudessani ja nuoruudessani olin unissani elänyt kaikki tämän toisen, muinaiselämän yksityiskohdat. Tahdonpa kuitenkin sanoa, että nämä yksityiskohdat olivat sekavat ja hajanaiset, kunnes pääsin kehitystieteen perille. Kehitysoppi oli avain. Se selitti, se valoi tervettä järkeä muinaisperimyksellisissä aivoissani vallitsevaan sekamelskaan, aivoissani, jotka nykyaikana ja säännöllisesti toimivina olivat vaikutelmia vastaan ottaneet muinaisuudesta niin kaukaa, että se ulottui ihmissuvun kalseaan syntyaikaan asti. Sillä tässä muinaisuudessa, jota olen kokenut, ei ollut olemassa ihmistä sellaisena kuin hänet nyt tunnemme. Hänen syntymisaikanaan on minun täytynyt elää ja olentona olla. Varhaisen lapsuuteni tavallisin uni oli tämän laatuinen: Olin olevinani sangen pieni ja makaavinani käpertyneeenä kokoon jonkinlaisessa oksista ja risuista rakennetussa pesässä. Joskus makasin selälläni. Tässä asemassa olin olevinani tuntikausia, katsellen päivänpaisteen leikkiä lehvikössä yläpuolellani ja kuinka tuuli pani lehdet lepattelemaan. Usein itse pesäkin leijaili edestakaisin, kun tuuli oli ankara. Mutta aina sillä tavalla pesässä maatessani olin sellaisen tunteen vallassa, että allani oli valtava avaruus. Koskaan en sitä nähnyt, en koskaan kurkistanut pesän laidan yli nähdäkseni; mutta minä tunsin sen ja pelkäsin sitä avaruutta, joka aivan allani oli väjyksissä ja aina minua uhkasi kuin jonkun kaikki nielevän hirviön kita. Tätä unta, jonka kestäessä olin rauhallinen ja joka oli enemmän jonkinlaista olemista kuin toiminnallista kokemusta, näin sangen usein varhaisessa lapsuudessani. Mutta äkisti saattoi aivan siihen sekaan syöksyä outoja muotoja ja julmia tapahtumia, myrskyn pauhua ja räiskettä tai vieraita näköaloja sellaisia, joita en ikinä ollut valveilla ollen nähnyt. Tuloksena siitä oli säikähdystä ja painajaisia. En voinut siitä mitään ymmärtää. Siinä ei ollut mitään jatkuvaa johdonmukaisuutta. |
| 7 |
En uneksinut, näettehän, yhtäjaksoisesti. Joskus olin nuoren maailman pikkarainen lapsi, lepäillen pesässäni puussa; seuraavassa hetkessä olin nuoren maailman täyskasvuinen mies, tappelussa ilkeän Punasilmän kanssa; ja heti sen jälestä taas olin varovaisesti kapuamassa alas vesilähteelle päivän helteen ahdistaessa. Tapahtumat, jotka nuoressa maailmassa olivat sattuneet vuosien väliajoilla, ilmestyivät minulle muutaman minuutin tai sekunnin kuluessa. Se oli kaikki sekasotkua, mutta tällä sekasotkulla en aio teitä rasittaa. Vasta ollessani nuori mies ja uneksittuani useita tuhansia kertoja, kaikki tämä järjestyi ja kävi selväksi ja ymmärrettäväksi. Silloin sain ajasta vihiä ja saatoin toisiinsa liittää tapahtumia ja tekoja oikeassa järjestyksessä. Siten pystyin uudelleen rakentamaan hävinneen nuoren maailman sellaisena kuin se olemassa oli siihen aikaan, jolloin siinä elin tai siihen aikaan, jolloin toinen minäni siinä eli. Ajan erotus ei merkinnyt mitään, sillä minäkin, nykyaikainen ihminen, olin palannut takaisin ja elänyt samaa muinaista elämää toisen minäni kanssa. Teidän mukavuutenne vuoksi, ja koska tämä ei pyri olemaan mikään sosiologinen esitelmä, tahdon kehystää yhteen eri tapahtumat ymmärrettäväksi kertomukseksi. Sillä kaikissa unissani esiintyy kuitenkin eri tapauksia sitova yhtäjaksoinen johtolanka. Esimerkiksi ystävyyteni Luppakorvan kanssa. Samoin Punasilmän vihollisuus ja Nopsajalan rakkaus. Kaikki yhtenä kokonaisuutena on melkoisen yhtenäinen ja mieltä kiinnittävä tarina; olen varma, että olette samaa mieltä. Paljon en muista äitiäni. Varhaisin muisto mahdollisesti, mikä minulla hänestä on – ja varmasti syvimmin mieleen painunut – on seuraava: Olin makaavinani maassa. Olin hiukan vanhempi kuin pesäpäivinäni, mutta yhä avuton. Kieriskelin kuivien lehtien seassa, leikittelin niillä ja laskettelin kurkustani kirahtelevia, sirahtelevia ääniä. Aurinko paistoi lämpimästi, ja minä olin onnellinen ja hyvällä tuulella. Olin pienellä avoimella aholla. Joka puolella ympärilläni oli pensaita ja sanajalan tapaisia kasveja, ja ylläni oli metsäpuun runkoja ja oksia. Äkkiä kuulin äänen. Nousin istumaan ja kuuntelin. Mitään liikettä en tehnyt. Heikot äännähdykseni kuolivat kurkkuuni, ja istuin kuin kivettynyt. Ääni kävi lähemmäksi. Se oli kuin sian röhkimistä. Sitten aloin kuulla ääntä, joka syntyi jonkun olennon tunkeutuessa läpi pensaston. Sen jälkeen näin sanajalkojen huiskuvan jonkun kulkiessa. Sitten sanajalat taipuivat kahta puolta, ja näin hehkuvat silmät, pitkän kärsän ja valkeat torahampaat. Se oli villisika. Se tuijotti minua uteliaasti. Se röhkäsi kerran tai pari ja vaihteli ruumiinsa painoa toiselta etujalalta toiselle, samalla heilutellen päätään puoleen ja toiseen ja huiskutellen sanajalkoja. Minä yhä istuin kuin kivettyneenä, tuijotin silmääni räpäyttämättä karjua, ja sydäntäni vihloi pelko. Tätä liikkumattomuutta ja äänettömyyttä minun puoleltani nähtävästi odotettiinkin. Minun ei pitänyt huutaa pelon ahdistaessa. Se oli vaiston määräys. |
| 8 |
Ja niin siinä istuin odotellen, en tiennyt mitä. Karju työnsi sanajalat syrjään ja astui aholle. Uteliaisuus sen silmistä katosi, ja ne hehkuivat julmina. Se keikautti uhkaavasti minulle päätään ja astui askeleen eteenpäin. Astui toisen ja kolmannen. Silloin minä huusin, tai kirkasin – en voi sitä kuvailla, mutta se oli vihlova ja hirvittävä huuto. Ja sitäkin nähtävästi asiain tällä kannalla ollessa minulta juuri odotettiin. Koko läheltä kajahti vastaushuuto. Minun ääneni näytti hetkeksi ällistyttäneen karjun, ja sen heiluillessa ja tasapainoaan vaihdellessa epäröivänä syöksyi eteemme uusi ilmiö. Hän, äitini, oli kuin iso orangutangi tai kuin simpanssi, mutta kuitenkin räikeällä ja määrätyllä tavalla aivan erilainen. Hän oli rotevampi rakenteeltaan kuin ne ja vähemmän karvainen. Hänen käsivartensa eivät olleet niin pitkät ja hänen takaraajansa olivat vankemmat. Hänellä ei ollut mitään vaatteita – vain luonnolliset karvansa. Ja voinpa sanoa teille, että hän oli raivotar kiihoittuneena. Ja raivottarena hän nyt syöksyi nähtäville. Hän narskutteli hampaitaan, väänteli pelottavasti kasvojansa, ärisi ja päästeli alinomaa huikeita huutoja, jotka kuuluivat kuin "Kh-ah! kh-ah!" Niin äkkiä ja hirveänä hän ilmestyi, että karju ehdottomasti hätkähti puolustusasemaan ja kohotti harjaksensa hänen posahtaessaan sitä kohti. Sitten hän kumartui minun puoleeni. Karjulta hän oli säikäyttänyt aivan hengen salpauksiin. Minä tiesin täydelleen, mitä tehdä äitini voittamana hetkenä. Hypähdin häntä vastaan, tartuin häntä vyötäisiin ja pidin kiinni käsin ja jaloin – niin, jaloin; saatoin jaloillani yhtä hyvin kiinni pidellä kuin käsillänikin. Kiinteästi hänessä riippuessani voin tuntea hänen karvojensa kinnauksen, kun ponnistellessa hänen ihonsa ja lihaksensa niiden alla liikkuivat. Kuten sanottu, hypähdin häntä vastaan ja samalla hän loikkasi suoraan ilmaan, tarttui käsillään kohdalla riippuvaan puun oksaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä karju torahampaitaan louskuttaen viiletti alitsemme maata pitkin. Se oli päässyt ällistyksestänsä ja juoksi eteenpäin, päästellen suustaan kiljauksia kuin pasuunasta. Se olikin kutsumushuuto, sillä heti sen jälkeen olentoja syöksyi halki sanajalkain ja räiskettä kuului kaikkialta. Joka taholta villisikoja röhki aholle – kymmenittäin. Mutta äitini heilauttihe paksun oksan laelle kymmenkunta jalkaa korkealle maasta; minä hänestä yhä kiinni pitelin ja siellä kyyröttelimme turvassa. Äitini oli sangen kiihtynyt. Hän rääkyi, kirkui ja toraili hampaitaan louskuttavalle harjaksiselle laumalle, joka oli allemme kerääntynyt. Vapisten minäkin tirkistelin alas äksyjä petoja ja yritin parastani matkiakseni äitini huutoja. Etäämpää kajahteli samallaisia huutoja, vain syvemmän luontoisia, jonkinlaisella karkealla bassoäänellä. Nämä kävivät joka hetki äänekkäämmiksi, ja pian näin hänen, isäni, lähestyvän – ainakin kaikki ajan merkit osottivat, että hän oli isäni. Hän ei ollut erittäin miellyttävä isäksi. Hän näytti puoliksi ihmiseltä puoliksi apinalta, ei ollut enää apina, mutta ei vielä ihminenkään. |
| 9 |
Hän oli iso mies sen ajan mieheksi, ja hänen täytyi painaa ainakin sata kolmekymmentä naulaa. Hänen kasvonsa olivat leveät ja latuskaiset, ja kulmakarvat riippuivat hänen silmiensä edessä. Itse silmät olivat pienet, syvälle painuneet ja aivan lähekkäin. Hänellä ei ollut varsinaista nenää ollenkaan. Se oli litistynyt ja leveä ja nähtävää vartta vailla; sieramet olivat kahtena aukkona kasvoissa, avautuen ulospäin eikä alaspäin. Otsa oli taipunut taaksepäin silmistä lähtien ja hiukset alkoivat heti silmien rajalta ja taipuivat yli pään. Itse pää oli nurinkurisen pieni ja sitä kannatti yhtä nurinkurisen paksu, lyhyt kaula. Hänen ruumiinsa muodostus oli sangen alkuperäinen – niinkuin oli kaikkien meidän ruumiimme. Rinta oli sisään painunut, aivan ontelomaisesti; eikä ollut ruumiissa pyöreäpalkoisia lihaksia, eivät olleet hartiat leveät, ei soreata suoruutta, ei sopusointuista muhkeata muotoa. Voimaa se edusti, se isäni ruumis, kauneutta puuttuvaa voimaa, julmaa, kouristamaan, pusertamaan, rutistamaan ja hävittämään määrättyä alkuvoimaa. Hänen lonkkansa olivat ohuet, sääret heikot ja karvaiset, koukkuiset ja jäntevälihaksiset. Ne näyttivät itse asiassa enemmän käsivarsilta kuin takaraajoilta. Ne olivat käpristyneet ja pahkaiset, eikä niissä suuresti ollut sitä pohkeitten täyttä pulleutta, joka näköä antaa sinun säärillesi ja minun. Muistan, ettei hän voinut kulkea jalkapohjallaan. Sentakia että se oli rakennettu kiinni tarttumista varten, enemmän käden kuin jalan näköinen. Isovarvas ei ollut toisten varpaitten kanssa rinnakkain, vaan oli niitä vastassa kuin peukalo, ja tämän takia hän sillä saattoi tarttua kiinni. Mutta hänen ulkonäkönsä ei ollut sen merkillisempi kuin se tapa, jolla hän tuli minun ja äitini luokse, meidän kyyröttäessämme kiukkuisten villisikain yläpuolella. Hän tuli puita myöten, hypellen oksalta toiselle, puusta puuhun; ja hän tuli nopeasti. Voin hänet nähdä nyt valvoessanikin ja tätä kirjoittaessani, miten hän heilahtelihe puissa, tämä nelikätinen, karvainen olento, ulvoen raivoisana, silloin tällöin pysähtyen takomaan rintaansa puristetulla nyrkillään, hypellen kymmenen ja viidentoista jalan aukeitten yli, tarttuen oksaan toisella kädellään ja heilauttaen itsensä toisen aukeaman poikki jälleen toiseen oksaan tarttuakseen ja siten yhä edelleen koskaan epäröimättä, koskaan arvelematta, miten jatkaisi tätä kulkuaan kasvavissa puissa. Ja häntä tarkastellessani tunsin omassa olemuksessani, omissa lihaksissani kuohuilevaa ja väreilevää halua päästä hypähtelemään noin oksalta oksalle; ja tunsin myöskin jonkun salaperäisen voiman varmuutta siinä olemuksessani ja lihaksissani. Ja miksikäs en olisi tuntenut? Pikku pojathan nähdessään isänsä kirvestä heiluttelevan ja puita kaatavan tuntevat myös itsessään, että kerran hekin kirvestä heiluttavat ja puita kaatavat. Ja samoin oli minun laita. Minussa sykähtelevä elämä valmistautui tekemään samaa, mitä isäni teki, ja kuiskaili minulle salaisesti ja kiihoittaen kasvavien puitten polkuja ja lentoja metsissä. |
| 10 |
Vihdoin isäni luoksemme saapui. Hän oli tavattoman kiukkuinen. Muistan hänen eteenpäin työnnetyn alahuulensa pinnistyksen, kun hän katseli alas villisikoja. Hän ärisi melkein kuin koira ja muistan, että hänen kulmahampaansa olivat suuret torahampaat ja että ne minuun valtavasti vaikuttivat. Hänen käytöksensä oli omiansa vielä enemmän raivostuttamaan sikoja. Hän katkoi vesoja ja ohuita oksia ja sinkautti ne alas vihollistemme niskaan. Hän myöskin riippui puussa toisella kädellään ja kiusotteli sikoja hädin tuskin niiden ulottuvilta ja härnäili niitä, kun ne hampaitansa louskuttelivat voimattomassa raivossaan. Eikä hän vielä tähänkään tyytynyt, vaan katkasi tukevan oksan ja riippuen kiinni toisella kädellään ja jalallaan kutkutteli niiden kylkiä ja sivalteli niitä kärsään. Tarpeetonta on sanoa, että äitiäni ja minua tämä urheilu huvitti. Mutta kaikkeen hauskuuteen sitä väsyy, ja lopuksi isänikin hetken ilkeästi irvisteltyään läksi opastamaan tietä puita myöten. Nyt minun kiihkoni pakeni tiehensä ja kävin araksi, pidellen tiukasti kiinni äidistäni hänen kiipeillessään ja viippaillessaan metsän halki. Muistan, että oksa hänen painostaan katkesi. Hän lennähti hurjaan hyppyyn, ja samassa kun puu räiskähti, minut valtasi vihlova tieto siitä, että me kaksi olimme putoamassa ilman halki. Metsä ja lepattavia lehtiä tavotteleva päivänpaiste hävisivät näkyvistäni. Vilauksessa näin isäni äkisti pysähtyvän kulussaan katsomaan, ja sitten kaikki oli pimeätä. Seuraavassa hetkessä olin hereilläni hurstilla peitetyllä vuoteellani, hikoillen, vapisten ja kuvotusta tuntien. Akkuna oli auki, ja kylmää ilmaa huokui huoneeseen. Yölamppu paloi rauhallisesti. Ja tämän takia pidän varmana, että villisiat eivät meitä saaneet, että me emme milloinkaan pohjaa tavanneet; muuten toinen minäni ei olisi täällä nyt muistamassa tapausta tuhat vuosisataa jälkeenpäin. Yksi merkillinen seikka on näissä esihistoriallisissa muistoissani. Se on aikamääräysten hämäräperäisyys. En tiedä aina tapausten järjestystä; enkä liioin aina tiedä, onko eri tapausten välillä kulunut pari kolme vai neljä viisi vuotta. Saatan vain osapuilleen arvioida ajan kulun toverieni ulkonäön ja toiminnan vaihdoksista. Samalla tavalla voin eri tapaukset paikoilleen sijoittaa niiden johdonmukaisuuden perusteella. Esimerkiksi ei voi millään tavalla epäillä, että äitini ja minä jouduimme villisikain ajamina puuhun ja pakenimme ja putosimme ennen niitä päiviä, jolloin tuttavuuden rakensin Luppakorvan kanssa, hänen, josta tuli poikuuteni leikkitoveri niin sanoakseni. Ja yhtä varmaa on myös, että näiden kahden tapahtuman väliajalla minun oli täytynyt luopua äidistäni. Minulla ei ole mitään muuta muistoa isästäni kuin se, minkä olen kertonut. Milloinkaan ei häntä näkynyt seuraavina vuosina. Ja sikäli kuin niitä aikoja tunnen, on ainoa mahdollinen selitys se, että hän villisikaseikkailun jälkeen pian kuoli. Hänen loppunsa on epäilemättä täytynyt olla tapaturmainen. Hän oli täysissä voimissaan, ja vain äkillinen ja väkivaltainen kuolema saattoi hänet tuhota. |
| 11 |
Mutta enpä tiedä, millä tavalla hän turmioon joutui – hukkuiko jokeen vai käärmekö nieli vai joutuiko vanhan "sapelihampaan", tiikerin, vatsaan – se on minun tietojeni ulkopuolella. Sillä minähän muistan vain itse omin silmin näkemiäni näinä esihistoriallisina päivinä. Jos liekin äitini tietänyt isäni lopun, milloinkaan ei hän sitä sanonut. Sitäpaitsi epäilen, tokko oli hänellä kielellistä taitoakaan riittävästi sellaista tietoa ilmaisemaan. Silloisella kansalla oli kaikkiaan ehkä kolme tai neljäkymmentä ääntä kielellistä ilmaisumuotoa. Sanon niitä ääniksi, enkä sanoiksi, sillä ääniä ne alkuperin olivat. Mitään sellaista varmaa merkitystä niillä ei ollut, että niitä olisi voitu muutella adjektiiveiksi ja adverbeiksi. Näitä kielen välineitä ei vielä silloin oltu keksitty. Sen sijaan että olisimme nimisanojen ja verbien laatua merkinneet adjektiivejä ja adverbejä käyttämällä, me merkitsimme äänien laadun niiden laajuuden avulla, vaihtelemalla äänen paljoutta ja korkeutta, ääntämällä hitaammin tai nopeammin. Ajan pituus kutakin erikoista ääntä käytettäessä osotti sen merkityksen. Mitään taivutusta meillä ei ollut. Taivutusmuoto arvailtiin äänen laadusta. Me puhuimme vain aistiperäisistä asioista, koska me vain aistimilla havaittavaa ajattelimme. Ajatustemme ilmaisemiseksi tarvitsimme lisäksi vielä runsaasti liikkeitä ja eleitä. Yksinkertaisinkin aistimien ulottuvaisuuspiiriin kuulumaton asia oli kokonaan ajatuskykymme ulkopuolella; ja jos joku sattumalta johtui ajattelemaan jotakin aistipiirin ulkopuolella olevaa asiaa, oli hänen sangen vaikeata ilmaista sitä tovereilleen. Sen varalle ei ollut mitään ääniä. Hänen oli puristaminen ne kielellisen ilmaisupiirin ulkopuolelta. Jos hän sitä varten ääniä keksi, hänen toverinsa eivät niitä tajunneet. Silloin hänen oli taas turvautuminen eleisiin, jotka ajatusta mikäli mahdollista kuvasivat, ja samalla hän toisti tätä uutta ääntä yhä uudelleen. Siten kieli varttui. Muutamain käytettävissämme olevain äänien avulla me pystyimme ajattelemaan ahtaassa piirissä näitten äänien ympärillä; sitten kävivät uudet äänet välttämättömiksi uusien ajatusten ilmaisemiseksi. Mutta joskus ajatuksemme liitivät liian etäälle äänivarastomme edelle ja silloin tavoitimme aistimien ulkopuolisiakin aatoksia (hämäriä, sen vakuutan), joita emme kokonaan kyenneet tiedoksi antamaan muulle kansalle. Eikä kieli kovin nopeasti varttunut niinä päivinä. Uskokaa pois, me olimme hämmästyttävän yksinkertaisia. Mutta me osasimme koko joukon muuta, jota ei tänäpäivänä osata. Me voimme liikutella korviamme, höristää ne pystyyn tai luimistaa pitkin ihoa mielemme mukaan. Ja voimme helposti raapustaa hartioittemme väliä. Saatoimme nakella kiviä jaloillamme. Olen tehnyt sitä monet kerrat. Ja voinpa polvet suorina seisten taivuttaa ruumiini lanteitten kohdalta eteenpäin, niin että sekä sormien kärjet, että vielä kyynärpäänikin koskettivat maata. Entä linnunpesien raastaminen – no niin, toivoisinpa, että kahdennenkymmenennen vuosisadan poikanen olisi meidät nähnyt. |
| 12 |
Me ne söimme. Muistanpa – mutta minähän poikkean kertomuksestani. Ensiksi sallikaa minun kertoa teille Luppakorvasta ja ystävyydestämme. Sangen varhain elämässäni erosin äidistäni. Mahdollisesti tämä tapahtui siksi, että hän isäni kuoleman jälkeen otti itselleen toisen uroksen. Muutamia muistoja minulla tästä olennosta on, mutta ne eivät ole paraita. Hän oli mitätön olento. Hänessä ei ollut mitään vantteruutta. Hän oli liian kielevä. Hänen pirullinen kirskuntansa kiukuttaa minua vieläkin, kun sitä ajattelen. Hänen mielensä oli siksi johdonmukaisuutta vailla, ettei hänellä voinut olla mitään tarkoituksia. Apinat häkeissänsä aina minua muistuttavat hänestä. Hän oli apinamainen. Siten voin häntä paraiten kuvailla. Hän minua alusta pitäen vihasi. Ja pianpa opin pelkäämään häntä ja hänen kavalia kepposiaan. Milloin vain hän näkyville tuli, minä kyyristyin äitini puoleen ja turvauduin häneen. Mutta alati vartuin vanhemmaksi, ja selvää oli, että minun oli yhä enemmän vieraantuminen hänestä, vieraantuminen yhä loitommaksi. Ja näitä tilaisuuksia Lörppä odotteli. Lieneepä syytä selittää, ettei meillä nimiä näinä päivinä ollut. Mukavuuden vuoksi olen itse antanut nimet niille kansan jäsenille, joiden kanssa läheisemmässä yhteydessä olin ja "Lörppä" on sopivin määritelmä, minkä voin keksiä oivalliselle isäpuolelleni. Itselleni olen antanut nimen "Suurhammas". Kulmahampaani olivat mainittavan isot. Mutta palatkaamme Lörppään. Hän alinomaa minua pelotteli. Aina hän minua puristeli ja työnteli, ja tilaisuuden sattuessa hän ei kavahtanut puremastakaan minua. Usein äitini tuli väliin, ja iloapa oli nähdä sitä tapaa, millä hän isäpuolen raivon taltutti. Mutta tuloksena kaikesta tästä oli ihana ja loppumaton perheriita, jossa minä olin riitakapulana. Ei, kotielämäni ei ollut onnellista. Hymyillyttää tätä lausepartta kirjoittaessani. Koti! Mitään kotia minulla ei ollut sanan nykyisessä merkityksessä. Kotini oli yhteys, ei asunto. Elin äitini huomassa, en missään talossa. Ja äitini asui kaikkialla ja yön tullen ylhäällä maasta. Äitini oli vanhanaikainen. Hän yhä oli takertunut puihinsa. Mutta edistyneemmät laumamme jäsenet asuivat luolissa joen rinteellä. Äitini oli epäluuloinen ja edistysvihollinen. Puut olivat kyllin hyvät hänestä. Tietysti oli meillä erikoinen puumme, jossa tavallisesti yötä vietimme, vaikka usein käytimme toisiakin yöpuita, kun pimeä meidät yllätti. Mukavassa haarukan pohjukassa oli jonkinlainen karkeatekoinen varvuista, oksista ja köynnöksistä rakennettu lava. Se oli enemmän mahdottoman suuren linnunpesän näköinen kuin minkään muun, vaikka se oli tuhansin kerroin alkuperäisempi sommittelultaan kuin mikään linnunpesä. Mutta siinä oli muuan laitos, jota en koskaan ole minkään linnunpesän yhteydessä nähnyt, nimittäin katos. Ei se toki ollut sellainen katos, jommoisia ihminen nykyään laittaa! Eikä liioin sellainenkaan, jommoisia alimmat villikansat rakentelevat tätä nykyä. Se oli verrattoman paljon kömpelömpi kuin kömpelöinkin sellaisen ihmisen käsityö, jonka ihmiseksi tunnemme. |
| 13 |
Se oli kyhätty kokoon kuin sattumalta, huiskin-haiskin-tavalla. Haarukan yläpuolella siinä puussa, jossa lepäilimme, oli kasa kuivia oksia ja lehtirojua. Lähekkäin olevat haarat pitivät koossa niin sanoakseni kurkihirsiä. Nämä olivat vain tukevia tikkuja, tuuman verran läpimitaltaan. Niiden varassa oli lehtiromua ja oksia, joita sinne näköjään oli viskelty melkein tarkoituksettomasti. Mitään kattamista ei oltu yritettykään. Ja tunnustaa täytyy, että se rankkasateessa vuoti surkeasti. Mutta Lörppä. Hän sai kotielämän taakaksi sekä äidilleni että minulle, ja kotielämällä tarkoitan meidän kolmen ryhmäelämää, enkä vuotavaa pesää puussa. Kaikkien ilkein hän oli minua kiusatessaan. Se oli niitä tarkoituksia, joissa hän tanakasti riippui pitemmältä kuin viisi minuuttia. Ja aikain vieriessä äitini oli vähemmän kärkäs minua puolustamaan. Luullakseni vaikutti Lörpän tavantakainen metelöiminen sen, että minä aloin olla hänelle rasitukseksi. Joka tapauksessa asema kävi pahaakin pahemmaksi niin nopeasti, että minun pian vapaaehtoisesti olisi ollut lähteminen kotoa. Mutta eipähän oltu minun sallittu tyydyttää mieltäni niin itsenäisellä teolla. Ennenkuin olin valmistautunut lähtemään, minut ajettiin pois. Tarkoitan tätä aivan kirjaimellisesti. Lörppä sai sen tilaisuuden eräänä päivänä, kun olin yksin pesässä. Äitini ja Lörppä olivat yhdessä lähteneet mustikkasuolle. Hän oli varmaankin suunnitellut koko menon, sillä kuulin hänen palajavan yksinään metsän halki, möristen itse kiihoittamaansa raivoa tullessaan. Samoinkuin kaikki laumamme urokset, ollessaan kiukkuisia tai koettaessaan kiukkuisiksi päästä, hänkin pysähtyi silloin tällöin takomaan rintaansa nyrkillään. Minä tajusin, että asemani oli avuton ja vapisten kyyristyin kokoon pesässä. Lörppä tuli suoraan puun luokse – muistan sen olleen tammen – ja alkoi kiivetä ylös. Eikä hän hetkeksikään keskeyttänyt mörinäänsä. Kuten olen sanonut, oli kielemme tavattoman laiha, ja hänen oli täytynyt siitä puristaa eri tapoja, joiden avulla hän minulle ilmaisi sammumattoman vihansa minua kohtaan ja aikovansa nyt ja tällä paikalla tehdä minusta lopun. Hänen kiivetessään haarukkaan, minä pakenin suurelle ilmaan pistävälle oksalle. Hän minua seurasi, ja minä etenin yhä kauemmaksi. Lopulta olin pikku oksien ja lehtien seassa. Lörppä oli aina pelkuri, ja hänen varovaisuutensa oli aina suurempi kuin hänen kiukkunsa. Hän ei uskaltanut minua seurata pikku oksien ja lehtien sekaan. Ja sitäpaitsi kun hän oli raskaampi, olisi oksa katketessaan pudottanut hänet lehvikön halki, ennenkuin olisi minuun ehtinyt. Mutta eipä ollut hänen välttämätöntäkään minua tavoittaa, ja hyvinpä se lurjus sen tiesi! Pahasisuinen ilme kasvoillaan ja hernesilmät sädehtien julmaa ymmärrystä, hän alkoi huiskuttaa oksaa. Huiskuttaa! – ja minä olin oksan latvassa pidellen kiinni sen rungosta, joka natisten katkeili painostani. Ja neljäkymmentä jalkaa alempana oli maan pinta. Yhä ankarammin ja hurjemmin hän huiskutti, irvistellen minulle hehkuvata vihaansa. Sitten oli loppu käsissä. |
| 14 |
Kaikki neljä latvahaaraa katkesi yhtaikaa, ja minä aloin pudota selkä edellä ja häneen tuijottaen, yhä käsin ja jaloin pidellen katkenneita oksia. Onneksi ei ollut allani villisikoja, ja putoamistani hidastivat oksat ja kimmoavat pensaat: Tavallisesti putoaminen keskeyttää uneksimiseni, hermoja viiltävä säikähdys kun riittää hetkessä särkemään tuhansien vuosisatojen poikki johtavat sillat ja sinkauttamaan minut täysin valveille vuoteelleni, missä ehkä hiessäni ja vavisten makaan ja kuulen käkikellon tuntia kukkuvan etuhuoneessa. Mutta tämän kotoa lähtemisunen olen nähnyt monasti, mutta en koskaan ole siihen herännyt. Aina syöksyn huutaen pensaston läpi ja moksahdan maahan. Naarmuisena, rusikoituna ja vikisten makasin paikallani, mihin olin pudonnut. Tirkistellessäni pensaston läpi ylöspäin, saatoin nähdä Lörpän. Hän oli puhjennut pirulliseen riemuveisuun ja yhä edelleen huiskuttamalla oksaa hän tahtia löi. Heti taukosin vikisemästä. En ollut enää turvassa puissa, ja älysin vaarallista olevan houkutella liian äänekkäällä murheeni ilmaisulla metsästäviä eläimiä kimppuuni. Muistan, että kitisemästä lakattuani tarkastelin mielenkiinnolla outoja valoilmiöitä, joita syntyi, kun vuoroin suljin ja aukoilin kyynelten kostuttamia silmäluomiani. Sitten rupesin tutkimaan itseäni ja havaitsin, etten ollut kovinkaan pahoin ruhjoutunut pudotessani. Paikoin oli karva hankautunut pois ja iho kihnaantunut vereslihalle; katkenneen oksan terävä sakara oli tunkeutunut kokonaisen tuuman käsivarteeni ja oikeata lonkkaani, joka ensimmäisenä oli maahan moksahtanut, särki sietämättömästi. Mutta nämä olivat joka tapauksessa sangen vähäpätöisiä vammoja. Luu ei mistään ollut särkynyt, ja niinä päivinä ihmisen liha oli paljon herkempää paranemaan kuin tätänykyä. Mutta olihan se vaikeanlainen putous, sillä minä nilkuttelin loukkaantuneen lonkkani takia koko viikon jälestäpäin. Seuraava tunnelma siinä pensastossa maatessani oli turvattomuutta, tieto siitä, että olin koditon. Mielessäni päätin, etten ikinä palaa äitini ja Lörpän luokse. Tahdoin lähteä kauas pois, halki pelottavan metsän, etsimään itselleni yöpuuta. Ruokaa tiesin löytäväni. Ainakin edellisen vuoden olin ravintoni suhteen ollut äidistäni riippumaton. Hän oli minua vain turvannut ja ohjannut. Ryömin varovasti pensastosta ulos. Kerran katsoin taakseni ja näin Lörpän yhä hihkuvan ja huiskuttavan oksaa. Se ei ollut mikään huvittava näky. Tiesin varsin hyvin, miten oli oltava varovainen ja tavattoman huolellisesti alotin tämän ensimäisen vaellukseni maailmassa. Ollenkaan en ajatellut, minne mennä. Vain yksi tarkoitus minulla oli: päästä pois Lörpän ulottuvilta. Kiipeilin puihin ja vaelsin niiden seassa tuntikausia, kulkien puusta toiseen ollenkaan maahan laskeutumatta. Mutta mihinkään erikoiseen suuntaan en mennyt enkä liioin kulkenut taukoamatta. Minun, samoinkuin koko kansan luonteena oli epäjohdonmukaisuus. Minä olin sitäpaitsi vain lapsi, ja useasti pysähtelin leikkimään matkallani. Kotoa lähtiessäni sattuneet tapaukset ovat sangen hämärinä mielessäni. |
| 15 |
Uniini eivät ne kaikki ulotu. Paljon on toinen minäni unohtanut ja varsinkin juuri tältä ajalta. Enkä minä liioin ole kyennyt eri uniani niin soveltamaan, että ne sillaksi kutoutuisivat sen kuilun yli, joka on kotipuusta lähtöni ja luolille saapumiseni välillä. Muistan, että useita kertoja aukeille ahoille jouduin. Näiden yli loikkailin kauheassa hädässä, laskeusin maahan ja juoksin minkä käpälät kerkisivät. Muistan, että oli päiviä sateisia ja päiviä paisteisia, joten yksikseni varmaankin vaeltelin pitkät ajat. Varsinkin uneksun surkeudestani sateessa ja kärsimyksistäni nälässä sekä miten nälkääni tyydyttelin. Varsin voimakas vaikutukseltaan on pienten sisiliskojen pyydystäminen aukean kunnaan paatisella laella. Ne juoksivat kivien alle, ja useimmat niistä pakoon pääsivät; mutta sattumalta käänsin erästä kiveä ja sain kiinni yhden. Tältä kummulta minut käärmeet säikäyttivät pois. Ne eivät minua vainonneet. Lekottelivat vain litteillä kivillä päivänpaisteessa. Mutta niin kova oli perinnöllinen pelkoni niiden suhteen, että pakenin melkein yhtä nopeasti kuin jos olisivat kintereilläni kieriskelleet. Myöskin nakertelin katkerata kuorta nuorista puista. Hämärästi muistelen syöneeni monia vihreitä pähkinöitä, joissa oli pehmeä kuori ja maitomaista ydintä. Ja erityisesti muistan kärsineeni vatsapurua. Sen olivat tuottaneet mahdollisesti vihreät pähkinät tai ehkäpä sisiliskot. En tiedä. Mutta tiedänpä, että minua ei kukaan niellyt niiden useiden tuntien kuluessa, jolloin vatsan väänteet minua maassa kahlehtivat. Äkkiä topsahtaessani metsän laitaan tapasin edessäni uuden näkymön. Olin suuren aukean ahon reunassa. Tämän ahon toisella puolella kohoutuivat korkeat äyräät. Toisella puolen oli joki. Äyräät viettivät jyrkkinä veteen, mutta muutamin paikoin siellä täällä, missä joskus maan vieremä oli tapahtunut, oli kulkuteitä. Siinä oli luolissa elävän kansan juontipaikkoja. Ja tämä paikka, jonne sattumalta olin saapunut, oli kansan varsinainen olinpaikka. Se oli kyläkunta, niin sanoakseni, sanaa laajemmassa merkityksessä käyttäen. Äitini, Lörppä ja minä ynnä muutamat yksinkertaiset ryhmäkunnat, olimme, jos niin saa sanoa, salomaan asukkaita. Olimme laumasta osa, vaikka elimme jonkun matkan päässä siitä. Se oli vain lyhyt matka, vaikka minulta vaellellessani oli siihen mennyt ainakin koko viikko. Jos olisin suoraan kulkenut, olisin matkan tunnissa suorittanut. Metsän laidasta näin äyräällä luolat, ahon ja kulkutiet juontipaikoille. Ja aholla näin useita kansan olentoja. Minä, lapsi, olin yksinäni harhaillut viikon päivät. Sinä aikana en ollut ainoatakaan kaltaistani nähnyt. Olin elänyt peloissani ja turvatonna. Siksipä nyt heimolaisiani nähdessäni minut valtasi riemu, ja hurjasti juoksin heitä kohti. Silloin tapahtui jotakin outoa. Joku laumasta näki minut ja päästi varottavan huudon. Pelosta ja säikäyksestä kirkuen lauma heti pakeni tiehensä. Juoksivat ja kiipeilivät kivien yli, loikkasivat luolain suulle ja katosivat. Kaikki paitsi yksi, vähäinen pienokainen, joka pelästyksen vallitessa oli työnnetty aivan äyrään juurelle. |
| 16 |
Hänen äitinsä syöksyi ulos; lapsi juoksi häntä vastaan ja piteli tiukasti kiinni äidin kiipeillessä takaisin luolaan. Olin yksin. Väkeä täynnä ollut aho oli äkisti jäänyt autioksi. Istuin avuttomana maahan ja vikisin. En saattanut ymmärtää. Miksi oli lauma kaikkoutunut minua? Myöhemmin päästyäni heidän tapojensa perille, sain sen tietää. Nähdessään minun syöksyvän metsästä ulos, minkä käpälistäni lähti, he olivat päätelleet, että minua joku pyydystelevä eläin vainosi. Kursailematon lähestymiseni oli säikäyttänyt heidät mielettömiksi. Istuessani tähystämässä luolain suuta huomasin, että lauma minua tarkasteli. Pian he uskalsivat päänsä pistää ilmoille. Sitten he rupesivat toisiansa kutsumaan ulos. Kiireessä ja säikäyksen vallitessa oli tapahtunut, että kaikki eivät olleet omiin luoliinsa päässeet. Muutamat nuoret olivat turvaa etsineet vieraista luolista. Äidit eivät heitä nimeltänsä huutaneet, sillä, kuten olen sanonut, emme vielä olleet nimiä keksineet. He vain päästelivät valittavia, hätääntyneitä ääniä, jotka nuorille olivat tuttuja. Jos minun äitini olisi siellä ollut minua kutsumassa, niin olisinpa hänen äänensä tuntenut tuhansien äitien äänten joukosta, ja samalla tavalla hän olisi minun ääneni tuntenut tuhansien seasta. Tätä kutsumista jatkui sikin sokin jonkun aikaa, mutta lauma oli liian varovaista ulos tullakseen luolistaan ja astuakseen maan pinnalle. Lopulta yksi tuli. Hän oli vastedes oleva melkoisena tekijänä elämäni vaiheissa, ja hänellä jo sitäpaitsi oli suuri osansa näyteltävänä kaikkien lauman jäsenten elämässä. Häntä minä sanon Punasilmäksi tämän kertomuksen menossa – siitä syystä, että hänen silmänsä olivat tulehtuneet, silmäluomet melkein punaset, ja niiden synnyttämä omituinen vaikutus tuntui olevan kuin hänen hirvittävän raakamaisuutensa kylttinä. Hänen sielunsa oli punanen väriltään. Hän oli kaikin puolin hirviö. Ruumiiltaan oli hän jättiläinen. Hänen täytyi painaa ainakin 170 naulaa. Hän oli meikäläisistä suurin, minkä koskaan olin nähnyt. En tulikansankaan joukossa koskaan nähnyt hänen kokoistaan enkä liioin puukansan seassa. Joskus kun sanomalehdessä tapaan kuvauksia meidän nykyaikaisista nyrkkisankareistamme ja ammattipainijoistamme, ajattelen, mitähän paraskaan heistä olisi mahtanut häntä vastaan. Ja pelkäänpä, ettei mitään. Jos hän olisi rautaisilla sormillaan tarttunut kiinni lihakseen ja reväissyt, niin hän olisi voinut riuhtaista sen irti molemmista jänteistään ja ruumiista irralleen. Nyrkkinsä rystysillä vapaasti iskien hän olisi särkenyt heidän pääkallonsa kuin munan kuoren. Pahankurisilla jaloillaan (eli takakäsillään) kerran raapaisten hän olisi voinut heidän sisuksensa kiskoa ulos. Yksi väännähdys olisi heidän niskansa katkaissut, ja tiedänpä, että yhdessä leukojensa rusauksessa hän olisi yhtaikaa voinut puhkaista suuren kurkkusuonen etupuolella ja selkäytimen takapuolella. Hän saattoi hypätä kaksikymmentä jalkaa pitkältä istuvasta asennosta. Hän oli inhoittavan karvainen. Keskuudessamme saattoi ylpeillä se, jolla ei ollut paljon karvoja. |
| 17 |
Mutta hän oli yltä yleensä karvain peitossa, käsivarret niin sisä kuin ulkopuoleltakin karvaiset ja korvat samoin. Ainoat paikat hänellä, missä karvoja ei kasvanut, olivat käsien ja jalkojen pohjat sekä silmäin alukset. Hän oli pelottavan ruma, ja hänen petomainen, irvistelevä suunsa ja mahdottoman suuri riipuksissa oleva alahuulensa olivat aivan sopusoinnussa hänen silmäinsä kanssa. Tällainen oli Punasilmä. Ja varsin varovasti hän ryömi luolastaan ja astui maan pinnalle. Minusta välittämättä hän jatkoi tutkisteluansa. Hän kumartui lanteiltaan eteenpäin kulkiessaan ja niin alas hän kumartui ja niin pitkät olivat hänen käsivartensa, että joka askeleella hän kätensä rystysillä kosketti maata molemmin puolin. Hän oli kömpelö tässä puolipystyssä asemassaan, jollaisena hän kulki, ja itse asiassa hän rystysillään maata kosketteli tasapainoa pitääkseen. Mutta kylläpä hän, sen sanon, osasi nelin kontin juosta! Ja siinä suhteessa me olimme perin kömpelöitä. Sitäpaitsi meistä sangen harvat pystyivät rystysillä tasapainoa pitämään kävellessä. Sellainen olento oli muinaisperimyksellinen, ja Punasilmällä oli muinaisperimyksiä jos kellään. Juuri muinaisperimyksellinen hän oli. Meillä oli juuri käynnissä vaihdos puuelämästä maaelämään. Monia sukupolvia olimme tätä vaihdoskautta eläneet, ja ruumiimme ja ryhtimme olivat sitä mukaa muuttuneet. Mutta Punasilmä oli taantunut alkuperäisimpään puussa asuvain muotoon. Kun hän meidän laumassamme oli syntynyt, eli hän kanssamme; mutta toden teolla hän oli muinaisperimyksellinen ja hänen paikkansa oli kaikkialla. Hyvin varuillaan ja valppaana hän liikuskeli sinne tänne aholla, vilkuillen puiden lehvien sekaan ja yrittäen tavoitella vilausta pyydystävästä eläimestä, jonka he kaikki epäilivät minua ahdistaneen. Ja hänen tätä tehdessään minusta mitään välittämättä, lauma kerääntyi luolain suille ja odotteli. Vihdoinkin Punasilmä päätteli, että mikään vaara ei väijynyt. Hän palasi kulkutien päästä, missä hän oli ollut tirkistämässä juontipaikalle. Hänen kulkunsa kävi aivan läheltäni, mutta ei hän vieläkään näyttänyt minua huomaavan. Hän jatkoi varovasti kulkuaan aivan minun viereeni, ja sitten varottamatta ja uskomattoman nopeasti sivalsi minua korvalle. Minä lensin takaperin ainakin kymmenkunta jalkaa pitkälle, ennenkuin pyllähdin maahan, ja samalla kuin tämä mainio loiskaus tapahtui, muistan kuulleeni hurjaa melua, kaakottavaa ja kirkuvaa naurua, joka luolista lähti. Se oli suuremmoista pilaa – ainakin sinä päivänä; ja aivan sydämmeen käyvällä tavalla se laumalle kelpasi. Siten minut vastaan otettiin laumaan. Punasilmä ei minusta sen enempää välittänyt, ja minulla oli täysi vapaus kitistä ja nyyhkiä sydämmeni kyllyydeltä. Useita vaimoja kertyi uteliaina ympärilleni, ja minä tunsin heidät. Olin tavannut heidät edellisenä vuonna, kun äitini oli ottanut minut mukaansa pähkinäpuumetsään. Mutta he pian jättivät minut, ja tilalle tuli kymmenkunta uteliasta ja pörhöistä nulikkaa. Nämä asettuivat piiriin ympärilleni, osottivat minua sormillaan, irvistelivät, töytivät ja nipistelivät minua. |
| 18 |
Minä olin peloissani ja jonkun aikaa heitä kärsin; mutta sitten minut kiukku sai valtaansa, ja minä karkasin kynsin ja hampain ilkeimmän kimppuun – joka oli juuri Luppakorva. Olen hänelle sellaisen nimen antanut, sillä hän saattoi höristää vain toista korvaansa. Toinen aina riippui lerpallaan, pystymättä liikuntoa tekemään. Jossain onnettomuudessa lihakset olivat loukkaantuneet ja korva oli menettänyt liikuntakykynsä. Hän takertui minuun ja me mittelimme voimiamme kuin henkemme edestä, kuten ainakin poikapari tappelussa. Me kynsimme ja purimme, tukistimme ja rutistelimme toisiamme ja paiskoimme toisiamme maahan. Muistan saaneeni kerran hänet alleni, ja tämä heitto auttoi minut ehdottomasti voiton puolelle. Mutta kauan en siitä nauttia saanut. Hän kiersi toisen säärensä ympärilleni ja toisella jalallaan (eli takakädellään) riipasi niin rajusti vatsaani, että oli vähällä sisukseni repiä ulos. Minun oli pakko päästää hänet, pelastaakseni itseni, ja sitten painiskelimme taas. Luppakorva oli minua vuotta vanhempi, mutta minä olin monin kerroin häntä kiukkuisempi, ja lopulta hän läksi käpälämäkeen. Minä ajoin häntä takaa poikki ahon ja erästä kulkutietä alas joelle. Mutta hän tunsi paikat paremmin ja juoksi veden laitaa toiselle tielle. Sitten hän juoksi vinoon ahon poikki ja loikkasi laajasuiseen luolaan. Ennenkuin huomasinkaan, olin kahmaissut hänen peräänsä pimeyteen. Seuraavassa hetkessä säikähdin pahanpäiväisesti. En ollut milloinkaan ennen ollut missään luolassa. Rupesin uikuttamaan ja huutamaan. Luppakorva härnäili minua, karkasi kimppuuni huomaamatta ja työnsi minut kumoon. Hän ei kuitenkaan uuteen tappeluun uskaltanut antautua, vaan vetäytyi pois. Minä olin hänen ja luolan suun välillä eikä hän kulkenut ohitseni; mutta kuitenkin hän näytti menneen pois. Kuuntelin, mutta en saanut vihiäkään, missä hän oli. Tämä minua ihmetytti, ja päästyäni ulkopuolelle, istuin maahan vartioimaan. Hän ei tullut ulos luolan suusta, siitä olin varma; mutta muutaman minuutin kuluttua hän hihitteli vieressäni. Taas juoksin hänen peräänsä ja taas hän pakeni luolaan; mutta tällä kerralla minä pysähdyin suulle. Vetäysin sitten hiukan etäämmälle vartioimaan. Hän ei tullut ulos; mutta kuitenkin, kuten äskenkin, hän pian hihitteli vieressäni, ja kolmannen kerran minä hänet ajoin luolaan. Tätä peliä jatkui useampaan kertaan. Lopulta seurasin häntä luolaan, mistä häntä turhaan etsin. Olin utelias. En saattanut ymmärtää, miten hän käsistäni pääsi. Aina hän meni luolaan, mutta koskaan hän ei sieltä ulos tullut, ja kuitenkin hän aina ilmestyi viereeni ja pilkkaili minua. Siten meidän tappelustamme kehittyi lymysillä olon leikki. Koko iltapuolen, vain silloin tällöin keskeyttäen, me sitä teimme, ja leikkivä, rauhallinen mieliala syntyi välillemme. Lopulta hän ei enää juossut minua pakoon, ja me istuimme yhdessä kaulatusten. Hiukan myöhemmin hän selvitti avosuisen luolan salaisuuden. Kädestä pitäen hän vei minut sisäpuolelle. Ahdas repeämä sen yhdisti toisen luolan kanssa, ja tämän kautta pääsimme taas ulkoilmaan. |
| 19 |
Vain hiukan hän osasi kertoa olosuhteista ja tavoista – tarpeellista kielivarastoa ei hänellä ollut; mutta hänen toimiansa tarkastamalla opin paljon, ja hän se myös näytti minulle eri merkkipaikat ja esineet. Hän vei minut luolien ja joen väliselle aholle, sen takaiseen metsään, missä puitten keskellä ruohikossa söimme paksujuurisia porkkanoita. Hämärän tullessa aho jäi autioksi. Lauma haki turvaa luolista. Luppakorva johdatti minut makuutiloille. Korkealle kiipesimme äyrästä myöten, korkeammalle kaikkia muita luolia, pieneen repeämään, jota ei alhaalta voinut nähdä. Tänne Luppakorva tunkeutui. Minä seurasin perässä vaivalloisesti, niin kapea oli suu, ja havaitsin olevani pienessä kivisessä komerossa. Se oli sangen matala, vain pari jalkaa korkea, ehkäpä kolme jalkaa leveä ja neljä pitkä. Täällä toistemme syliin sykkyröityinä nukuimme yön. Rohkeimpain nulikkain leikkiessä leveäsuisissa luolissa lymysillä oloa, havaitsin pian, että sellaisissa luolissa ei kukaan asunut. Kukaan ei niissä yötä nukkunut. Vain halkeamasuisia luolia käytettiin, mitä ahtaampi suu, sitä parempi. Se johtui vaanivain eläinten pelosta, joka elämästä loi meille raskaan taakan näinä päivinä ja öinä. Seuraavana aamuna, yön nukuttuani Luppakorvan kanssa, sain kokea ahdassuisten luolain edullisuuden. Aivan päivän koittaessa vanha "sapelihammas", tiikeri, ilmestyi aholle. Kaksi laumastamme oli jo ylhäällä. He syöksähtivät pakoon. Lienevätkö säikäyksestä hullaantuneet, vai oliko peto siksi lähellä heidän kintereillään, etteivät voineet yrittääkään äyrästä kiivetä halkeamiin asti, sitä en tiedä; mutta joka tapauksessa he syöksähtivät siihen laajasuiseen luolaan missä Luppakorva ja minä olimme edellisenä iltapäivänä leikkineet. Mitä sisäpuolella tapahtui, sen kertomiseksi ei mitään keinoa ollut, mutta helposti voi päätellä, että nämä kaksi kihnausivat yhdistävän repeämän kautta toiseen luolaan. Tämä repeämä oli siksi ahdas, että "sapelihammas" ei siihen mahtunut, ja ulos se tuli samaa tietä kuin oli mennytkin tyytymättömänä ja kiukkuisena. Ilmeistä oli, että yöllinen pyydystys oli ollut tuloksiltaan huono ja että se oli aikonut saada ateriansa meistä. Se huomasi molemmat uhrinsa toisen luolan suulla ja hyppäsi heitä kohti. Tietysti he tunkeusivat käytävän kautta ensimmäiseen luolaan. Peto kävi entistä kiukkuisemmaksi ja mörisi. Hornan henget pääsivät valloilleen meidän muitten joukossa. Koko laajain äyräitten leveydeltä me keräännyimme halkeamiin ja niiden edustalle ja kaikki mölysimme ja kiljuimme tuhansin kielin. Ja kaikki irvistelimme – irvistelimme ja mölysimme; se oli meidän vaistoamme. Olimme yhtä kiukkuisia kuin "sapelihammaskin", vaikka kiukkumme oli pelon sekaista. Muistan itsekin kiljuneeni ja irvistelleeni paraimpain tavalla. Nämä eivät yksinomaan vaikuttaneet esimerkillään, sillä tunsinpa sisässäni pakon, joka pani minut tekemään samoinkuin he tekivät. Karvani nousivat pystyyn, ja minut valtasi tulinen, järjetön raivo. Jonkun aikaa vanha "sapelihammas" alinomaa hypähteli vuoroin kummassakin luolassa edestakaisin. |
| 20 |
Mutta ne kaksi meikäläistä vain ahtautuivat edestakaisin yhdistävässä halkeamassa ja aina sen kynsistä pääsivät. Sillä aikaa me toiset törmällä olimme ruvenneet toimimaan. Joka kerta kun tiikeri näyttäytyi ulkona, me viskelimme sitä kivillä. Ensiksi vain pudottelimme niitä sen niskaan, mutta pian aloimme sinkautella niitä niin voimakkaasti kuin lihaksista lähti. Tämä pommitus johti "sapelihampaan" huomion meihin ja sai sen entistä kiukkuisemmaksi. Se luopui vainoamasta näitä kahta ja hypähteli äyrästä ylös meitä muita kohti, kynsillään tarraten murtuviin kiviin ja möristen kiivetessään ylöspäin. Tämä kauhea näky pakotti meistä viimeisenkin turvaa etsimään luoliemme sisäpuolelta. Tämän tiedän, sillä tirkistelin ulos ja näin koko äyrään autiona, "sapelihammasta" lukuunottamatta, jonka kynnet olivat kirvonneet ja joka luisuen putosi alaspäin. Päästin suustani rohkaisuäänen, ja taas oli äyräs täynnä kiljuvaa laumaa ja kivet lentelivät entistä nopeammin. "Sapelihammas" oli raivosta mieletönnä. Tavan takaa se karkasi äyrästä ylöspäin. Kerran se jo pääsikin ensimmäiselle halkeama-aukolle, ennenkuin putosi takaisin, mutta ei voinut tunkeutua sisälle. Joka kerta, kun se ylöspäin syöksyi, vyöryivät meidän ylitsemme pelon hyökyaallot. Ensiksi niinä hetkinä useimmat meistä syöksyivät sisäpuolelle; mutta muutamat jäivät ulkopuolelle pommittamaan sitä kivillä, ja lopulta kaikki jäimme ulos pommitukseen osaa ottamaan. Ei milloinkaan oltu sellaista hirviötä niin perinpohjin nolattu. Se leikkasi sen ylpeyttä pelottavalla tavalla, kun vähäinen ja heikko laumamme sen niin saattoi puijata. Aholla se seisoi ja katseli meitä muristen, häntäänsä huimien ja nappaillen suuhunsa kiviä, jotka sen lähelle putosivat. Kerran minä nakkasin kiven ja juuri parahiksi se katsahti ylös. Se sattui sitä kuonon päähän, ja peto hypähti suoraan ilmaan karjuen ja naukuen kivusta ja ällistyksestä. Se oli hävinnyt ja tiesi sen. Koko arvonsa kooten se kulki mahtavana ja juhlallisesti pois kivisateesta. Keskelle ahoa se pysähtyi ja silmäsi ikävöiden ja nälkäisenä taakseen meitä. Sitä ei haluttanut luopua ateriastaan, joka olisi ollut valmis, mutta mahdoton saavuttaa. Tämä sen näkö laukasi meidät nauramaan. Me nauroimme pilkallisesti ja meluten, kaikki. Eläimet eivät siedä pilkkaa. Niiden kustannuksella nauraminen kiukuttaa niitä. Ja sillä tavalla vaikutti naurumme "sapelihampaaseen." Se kääntyi karjuen ja hyökkäsi uudelleen äyräälle. Tätä me halusimmekin. Taistelu oli muuttunut leikiksi, ja meistä oli suurta nautintoa sen piekseminen. Mutta sen hyökkäys ei jatkunut pitkälle. Pian se malttoi mielensä, ja sitäpaitsi heittoaseemme olivat terävät ja haavoittivat. Elävästi muistan, minkä näköinen oli sen pullistunut silmä, jonka heittämämme kivi oli paisuttanut melkein umpeen. Ja yhä elävänä on minussa säilynyt sen kuva, kun se metsän laidassa seisoi, sinne lopuksi vetääntyneenä. Taaksensa se katsahti meitä, huuli kierosti kohonneena aina hirmuisten torahampaitten juureen asti, karvat pystyssä ja häntä huiskien. |
| 21 |
Mutta sitä melua, mikä sitten syntyi! Me riensimme parittain onkaloistamme, tarkastelimme sen kynsien merkkejä äyrään pehmeissä kivissä ja puhuimme kaikki yhtaikaa. Toinen niistä kahdesta, jotka kaksoisluolassa olivat olleet salpautuneena, oli keskenkasvuinen, puoliksi nuorukainen, puoliksi lapsi. He olivat ylpeinä käyneet ulos turvapaikastaan, ja me ympäröimme heidät ihastelevaksi joukoksi. Sitten nuorukaisen äiti murtautui esille ja tarrasi häneen tavattoman kiihkoisana, takoen hänen korviaan, kiskoen häntä karvoista ja kiljuen kuin pahahenki. Hän oli roteva, iso vaimo, sangen karvainen ja se selkäsauna, minkä hän nuorukaiselle antoi, oli nautintoa koko laumalle. Me nauroimme kirkuen ja tarrailimme toisiimme kiinni tai kierittelimme maassa iloissamme. Huolimatta siitä pelosta, jonka vallassa elimme, oli lauma aina altista nauramaan. Meillä oli taipumusta leikinlaskuun. Iloamme ei koskaan hillitty. Siinä ei ollut mitään puolitekoista. Jos joku asia oli hassunkurinen, niin me olimme aivan katketa sitä arvostellessamme, ja mitä yksinkertaisimmat, alkuperäisimmät asiat olivat meistä hassunkurisia. Erinomaisia naurajia me olimme, sen sanon. Samalla tavalla kuin olimme kohdelleet "sapelihammasta", kohtelimme kaikkia eläimiä, jotka kylään pyrkivät. Kulkutiemme ja juontipaikkamme säilytimme omassa huostassamme saattamalla elämän kiusalliseksi eläimille, jotka joutuivat samoilemaan varsinaiselle alueellemme. Kiukkuisimmatkin raatelijaeläimet me niin piruutimme, että ne oppivat jättämään alueemme rauhaan. Me emme olleet tappelijoita, niinkuin ne; me olimme viekkaita ja arkoja, ja juuri meidän viekkautemme ja arkuutemme sekä tavaton taipumuksemme pelkäämään auttoi meitä elossa säilymään nuoren maailman pelottavan vihollisessa ympäristössä. Luppakorva oli laskujeni mukaan vuotta vanhempi minua. Minkälainen oli hänen menneen elämänsä tarina, sitä hän ei millään tavalla pystynyt minulle kertomaan, mutta kun en koskaan nähnyt hänen äitiänsä, arvelin häntä orvoksi. Isät eivät nimittäin kysymykseen tulleet laumassamme. Avioelämä oli vielä alkuperäisellä kannalla, ja riitaannuttuaan parit erosivat. Nykyinen ihminen avioerolaitostensa kautta tekee samoin laillisesti. Mutta meillä ei mitään lakeja ollut. Tapaa vain noudatimme, ja tapamme tässä erikoisasiassa olivat jotenkin sekalaisia. Mutta kuten tämä kertomus myöhemmin osottaa, keskuudessamme oli vallitsemassa hämärä varjo yksiavioisuutta, joka myöhemmin valtaa ja mahtavuutta tuotti niille heimoille, jotka sen omaksuivat. Sitäpaitsi siihenkin aikaan, jolloin minä synnyin, oli olemassa useita uskollisia pareja, jotka puissa elivät äitini läheisyydessä. Lauman keskuudessa eläminen ei ollut omiansa yksiavioisuutta edistämään. Tästä syystä varmaankin uskolliset parit vetäytyivät pois ja yksikseen elivät. Vuosikausia nämä parit yhdessä elivät, vaikka jommankumman kuoltua tai jouduttua petojen ruuaksi, jälelle jäänyt poikkeuksetta etsi uuden puolison. Yksi seikka minua suuresti ihmetytti ensi päivinä lauman keskuudessa eläessäni. |
| 22 |
Monta hyvää ateriaa tällä tavalla sain hänen turhaan nuhdellessaan ja kieltäessään minua. En saattanut ymmärtää. Olin hyvin varuillani, mutta mitään vaaraa en älynnyt. Arvailin aina välimatkan itseni ja lähimmän puun välillä ja tiesin, että siihen turvapaikkaan aina ehtisin kipaista "keltasenruskean" (leijonan) tai "sapelihampaan" tieltä, jos niistä jompikumpi paikalle ehättäisi. Kerran myöhään iltapuolella syntyi kylässä tavaton häläkkä. Laumaa kiihoitti yksi ainoa aatos ja se aatos oli pelko. Äyräällä parveili kansaa, ja kaikki tuijottivat ja viittoilivat koillista kohti. En tiennyt, mitä siellä oli, mutta kömmin koko matkan korkealle omalle pienelle luolalleni, ennenkuin ollenkaan käännyin taakseni katsomaan. Ja silloin joen toisella puolen kaukana koillisessa näin ensi kerran salaperäistä savua. Se oli suurin eläin, minkä koskaan olin nähnyt. Luulin sitä pystyssä olevaksi käärmehirviöksi, joka päänsä oli työntänyt korkealle puitten sekaan ja huojutti sitä edestakaisin. Ja kuitenkin jollain tavoin lauman käytöksestä tunsin saaneeni tietää, että savu itsessään ei ollut mikään vaara. He näyttivät sitä pelkäävän jonkun muun merkkinä. Mikä tämä jokin muu oli, sitä en voinut arvata. Eivätkä he voineet sitä minulle sanoa. Mutta pianpa olin sen saapa tietää ja tuntea sen paljon pelottavampana kuin olivat "keltaisenruskea", vanha "sapelihammas" ja vieläpä yksin käärmeetkin, jotka minusta olivat tuntuneet mahdollisimman hirveiltä otuksilta. Hammasrikko oli muuan nuorukainen, joka itsekseen eleli. Hänen äitinsä asui luolissa, mutta kaksi lasta oli tullut hänen jälkeensä, ja hänet oli jätetty itse itsestään huolta pitämään. Olimme katselleet sitä menoa useina edellisinä päivinä, ja olipa se tuottanut meille sangen paljon huvia. Hammasrikko ei halunnut kotoa lähteä, ja joka kerta kun hänen äitinsä läksi luolasta, hän keplottelihe sinne takaisin. Kun äiti palasi ja nuorukaisen luolasta tapasi, oli hänen raivonsa verraton. Puoli laumaa keräytyi tavallisesti katsomaan näitä hetkiä. Ensiksi kuului luolan sisästä hänen haukuskelunsa ja kirkuntansa. Sitten saimme kuulla lyöntien läiskettä ja Hammasrikon parkumista. Ja jotenkin tällöin molemmat nuoremmat lapset yhtyivät meteliin. Ja lopulta Hammasrikko tulla tupsahti ulos kuin pienoistulivuoren purkaus. Kun tätä peliä oli jatkunut useita päiviä, tapahtui vihdoin poikasen lopullinen karkoitus. Hän itkeskeli murheitansa keskellä ahoa mistään välittämättä ainakin puolisen tuntia, ja tuli sitten asumaan Luppakorvan ja minun kanssani. Luolamme oli pieni, mutta yhteen sulloutuen siellä oli tilaa kolmellekin. En muista Hammasrikon viettäneen muuta kuin yhden yön meidän kanssamme, joten onnettomuuden oli täytynyt tapahtua heti tämän jälkeen. Se sattui puolenpäivän aikaan. Aamulla olimme syöneet kylläksemme porkkanoita ja sitten leikin pyörteestä varomattomina olimme uskaltaneet suurien puiden luo toiselle puolen. En voi ymmärtää, miten Luppakorva oli päässyt tavallisesta varovaisuudestaan, mutta leikki sen kaiketi oli vaikuttanut. Leikimme hippasilla oloa ja hauskaa oli. Ja sellaista hippaa. |
| 23 |
Oikeinpa pelkään puhua niistä pitkistä välimatkoista, joita hyppelimme. Vanhemmiksi ja raskaammiksi tultuamme täytyi meidän olla varovaisempia hypyissämme, mutta sillä ijällä ruumiimme olivat notkeat ja kimmoavat, ja me saatoimme tehdä mitä tahansa. Hammasrikko osotti melkoista ketteryyttä leikissä. Hän oli "hippana" paljon harvemmin kuin toiset, ja leikin kestäessä hän keksi vaikean tempun, jota en minä eikä Luppakorvakaan pystynyt suorittamaan. Pysyäkseni totuudessa, me emme uskaltaneet sitä koettaakaan. Meidän ollessa hippana, Hammasrikko aina juoksi korkealle oksalle eräässä puussa. Oksan latvasta maahan täytyi olla seitsemänkymmenen jalan matka, eikä mikään ollut putoamista estämässä. Mutta noin pariakymmentä jalkaa alempana ja kokonaista viittätoista jalkaa sivultapäin kohtisuoralta uralta oli toisen puun paksu oksa. Kun me juoksimme oksalle, alkoi Hammasrikko meitä tähystellen sitä huiskutella. Tämä tietysti oli meidän menestyksellemme haitaksi; mutta huiskutuksella hän tarkoitti muutakin kuin sitä. Hän huiskutti vauhtia siihen hyppyyn, jonka aikoi tehdä. Juuri kun olimme saamaisillamme hänet, hän lasketti menemään. Oksa oli kuin ponnahduslauta. Se lennätti hänet takaperin kauas ulospäin ja pudotessaan hän kääntyi ilmassa kyljittäin, saadakseen etupuolelleen toisen oksan, jota kohti hän putosi. Tämä oksa taipui melkoisesti alaspäin hänen painostaan, ja joskus kuului epäilyttävää rätinääkin; mutta ei se kuitenkaan katkennut, ja lehtien seasta näkyi aina Hammasrikon naama, joka voitokkaana meille irvisti. Minä olin hippana, kun Hammasrikko viimeistä kertaa tätä koetti. Hän oli päässyt oksan latvaan ja alottanut huiskuttamisensa, ja minä ryömin hänen perässään, kun äkkiä Luppakorva päästi heikon varoitushuudon. Katsahdin alas ja näin hänen puun vankimmassa haarukassa tiukasti puristautuvan runkoa vastaan. Vaistomaisesti kyykähdin kokoon paksulla oksalla. Hammasrikko taukosi huiskuttamasta, mutta oksa ei tahtonut asettua ja hänen ruumiinsa pompahteli yhä ylös ja alas kahisevain lehtien mukana. Kuulin kuivan oksan risahtavan ja alas katsahtaessani näin ensi kerran tuli-ihmisen. Hän hiiviskeli kuin varkain maata pitkin ja tirkisteli puuhun. Ensiksi luulin häntä villiksi eläimeksi, sillä hänellä oli vyötäisillään ja hartioillaan repaleinen karhunnahkapalanen. Sitten näin hänen kätensä ja jalkansa ja selvemmin hänen muotonsa. Hän oli sangen suuresti meikäläisten näköinen, paitsi että hän ei ollut niin karvainen ja että hänen jalkansa eivät olleet niin paljon käden kaltaiset kuin meidän. Ja heti kun hänet näin, tulvahti mieleeni aatos: siinä koillisen hirmu, jonka merkkinä oli salaperäinen sauhu. Mutta minua hämmästytti. Eihän hänessä ollut mitään pelättävän näköistä. Punasilmä tai joku meikäläinen vahva mies olisi antanut hänelle enemmän kuin tarpeeksi tekemistä. Hän oli sitäpaitsi vanha, ijän kutistama ja hänen kasvonsa karvat olivat harmaat. Hän vielä ontuikui pahoin toista jalkaansa. Ei ollut epäilemistäkään, ettemme olisi häntä juoksussa ja kiipeämisessä voittaneet. |
| 24 |
Hän ei koskaan meitä voisi saada käsiinsä, se oli varmaa. Mutta hän kantoi kädessään jotakin, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Siinä oli kaari ja nuoli. Mutta siihen aikaan en kaaresta ja nuolesta mitään tajunnut. Miten olisin voinut aavistaa, että kuolema väjyi tuon kaarevan puukappaleen varassa? Mutta Luppakorva tiesi. Hän oli nähtävästi nähnyt tulikansaa ennenkin ja tiesi jotakin heidän keinoistaan. Tulimies tirkisteli häntä ja kiersi puuta. Ja haarukan yläpuolella kiersi runkoa Luppakorvakin, alati pitäen silmällä, että runko oli hänen ja tulimiehen välillä. Tämä yhtäkkiä lähti kiertämään toiseen suuntaan. Luppakorva yllätettynä käänsi myös nopeasti kiertonsa, mutta ei päässyt rungon suojaan, ennenkuin tulimies oli kaarensa lauaissut. Näin nuolen lentävän ylös, sivu Luppakorvan, törmäävän oksaa vastaan ja putoavan maahan. Minä hypähtelin riemuissani korkealla orrellani. Sehän olikin leikkiä! Tulimies viskasi Luppakorvaa jollakin, samoinkuin mekin joskus toisiamme nakkelimme. Leikkiä jatkui vielä kotvan aikaa, mutta Luppakorva ei toista kertaa itseänsä paljastanut. Sitten tulimies lopetti. Minä kurkotin kauas korkealta oksaltani ja huutelin hänelle alas. Halusin leikkiä. Olisin tahtonut, että hän olisi koettanut osata minuun esineillään. Hän näki minut, mutta ei minusta välittänyt, vaan käänsi huomionsa Hammasrikkoon, joka vielä hiljaa, vasten tahtoaan heilui oksan latvassa. Ensimmäinen nuoli lennähti ylöspäin. Hammasrikko vikisi pelosta ja tuskasta. Se oli sattunut maaliinsa. Tämä tuotti uuden käänteen asiassa. En enää välittänyt leikistä, vaan kyyristyin vapisten lähelle oksaani. Toinen nuoli ja kolmas viuhahti ylös, mutta ne eivät Hammasrikkoon sattuneet, vaan kahisivat lehvikössä läpi kulkiessaan ja kaartaen putosivat takaisin maahan. Tulimies ojensi kaartansa taas. Hän vaihtoi asemaansa, käveli muutamia askeleita ja vaihtoi asemaansa uudelleen. Kaaren jänne helähti, nuoli lennähti ylös, ja Hammasrikko, päästäen kauhean huudon, putosi oksaltaan. Näin hänen soluvan alaspäin kieppuen ympäri ja nuolen varsi pistihe esiin hänen rinnastaan, näkyen ja kadoten aina sen mukaan kuin hänen ruumiinsa pyöri. Kirkuen hän putosi alas asti seitsemänkymmentä jalkaa, syöksyen maahan kuuluvasti möksähtäen ja rusahtaen ja kimmoten hiukan ylöspäin ja sitten asettuen alalleen. Vielä hän eli, sillä hän liikahteli ja kiemuroi, raapustellen jaloillaan ja käsillään maata. Muistan tulimiehen juosseen hänen luokseen kivi kädessä ja mukiloivan häntä päähän – – mutta sitten en muista enää muuta. Lapsuusaikanani heräsin pelosta huutaen aina tässä kohden untani – ja tapasin äitini tai hoitajattareni levottomana ja säikähtyneenä vuoteeni ääressä, sivellen rauhoittaen kädellään tukkaani ja selittäen minulle, että hän oli saapuvilla ja että mitään pelättävää ei ollut. Seuraava uneni tapahtumajärjestyksessä alkaa aina siten, että Luppakorva ja minä pakenemme metsän halki. Tulimies ja Hammasrikko sekä murhenäytelmän puu ovat kadonneet. Luppakorva ja minä varovaisina, mutta säikähtyneinä, pakenemme puita myöten. |
| 25 |
Oikeassa sääressäni on polttava tuska; ja lihan läpi tunkeutuneena pää toisella ja varsi toisella puolen on tulimiehen nuoli. Säären ponnistaminen ja jännittäminen tuotti minulle ankaraa kipua ja ehkäsi sitäpaitsi liikkeitäni, niin että minun oli mahdoton pysyä tasalla Luppakorvan kanssa. Vihdoin pysähdyin ja kyyristyin erään puun vankkaan haaraan. Luppakorva jatkoi matkaansa. Minä kutsuin häntä – sangen valittavalla äänellä, sen muistan – ja hän pysähtyi, katsahtaen taaksensa. Sitten hän palasi minun luokseni, kiipesi haaraan ja tutki nuolta. Hän koetti vetää sitä pois, mutta toisella puolen oli esteenä väkäinen terä ja toisella sulkainen varsi. Se teki sitäpaitsi hirveän kipeää, ja minä estin häntä. Jonkun aikaa olimme siinä kyyryissämme, Luppakorva hermostuneena ja levottomana, kun ei raskinut lähteä; hän tirkisteli alinomaa arasti sinne tänne, ja minä kitisin hiljaa ja nyyhkyttelin. Luppakorva oli lopulleen säikäyksissä, mutta hänen käytöksessään, kun hän pelostaan huolimatta jäi luokseni, oli epäilemättä sen epäitsekkyyden ja toveruuden oiretta, joka osaltaan on saattanut ihmisen mahtavimmaksi eläinten seassa. Kerran vielä Luppakorva koetti vetää nuolta lihan läpi, mutta minä äkäisesti hänet estin. Sitten hän kyykistyi ja alkoi jyrsiä nuolen vartta hampaillaan. Ja sitä tehdessään hän piti sitä vakavasti kohdallaan molemmin käsin, jotta se ei pyörisi haavassa, ja samalla minä pitelin kiinni häntä. Usein mietiskelen tätä kohtausta – kaksi puolikasvuista poikasta ihmisrodun lapsuudessa, toinen pelkoansa hilliten, kukistaen itsekkään mielijohteen pakenemisesta auttaakseen ja vaaliakseen toista. Ja eteeni kohoutuu kaikki se, minkä enteenä se on ollut: näen kangastuksena Damonin ja Pythiaan, Eliaan kaarneet, Punasen Ristin hoitajattaret, menetettyjen toiveitten marttyyrit ja johtajat, isä Damienin ja itse Kristuksen sekä kaikki ne maailman suururoot, joiden voimalähteet saattaa johtaa Luppakorvan ja Suurhampaan ja muitten nuoren maailman hämäräin olentojen alkuperäisistä kupeista. Kun Luppakorva oli nakertanut poikki nuolen pään, saattoi varren helposti vetää pois. Aloin jatkaa matkaa, mutta tällä kerralla hän minut pysäytti. Säärestäni juoksi runsaasti verta. Joku pikku suoni oli epäilemättä ratkennut. Luppakorva juoksi oksan latvaan ja toi sieltä kourallisen vihreitä lehtiä. Nämä hän tukki haavaan. Ne täyttivät tarkoituksen: vuoto lakkasi pian. Sitten läksimme eteenpäin yhdessä ja saavuimme turvaan luolille. Hyvästi muistan ensimmäisen talven kotoa lähtöni jälkeen. Minulla on pitkiä unia kylmässä värisemisestä. Luppakorva ja minä istumme tiukasti lähekkäin, kädet ja jalat toistemme ympäri kietoutuneina, naama sinertävänä ja hampaat kalisten. Aamupuolella kävi eritoten ilma tuimaksi. Näinä kalseina aamutunteina me nukuimme vähän, toisiimme käpertyneinä odottelimme viheliäisinä, kohmettuneina auringon nousua lämmintä saadaksemme. Ulos käydessämme oli narskuvaa kuuraa jalkaimme alla. Eräänä aamuna tapasimme jäätä kurimon vierellä juontipaikan tyyneessä vedessä, ja nousipa suuri ihmettely sen johdosta. |
| 26 |
Vanha Kololuu oli lauman vanhin jäsen, mutta hän ei ollut sellaista ikinä ennen nähnyt. Muistan sen surkean ja kiukustuneen katseen, mikä hänen silmiinsä ilmestyi, kun hän jäätä tarkasteli. (Tämä surkea katse aina ilmestyi silmiimme, kun emme ymmärtäneet jotakin tai kun tunsimme jonkun hämärän, ilmaisemattoman halun vaikutusta.) Punasilmäkin jäätä tarkastellessaan tuijotti kalpeana ja avuttomana joen poikki koillista kohti, aivan kuin olisi tahtonut tämän viimeisen ilmiön jollain tavoin asettaa yhteyteen tulikansan kanssa. Mutta jäätä tapasimme vain tänä yhtenä aamuna, ja se talvi oli ankarin, minkä kokea saimme. En muista ainoatakaan niin kylmää talvea. Usein olen ajatellut, että tämä kylmä talvi oli lukemattomain vasta tulevain edeltäjä, kun jäälautat kauempaa pohjoisesta vyöryivät maan pinnan yli. Mutta me emme koskaan niitä jäälauttoja nähneet. Monien sukupolvien täytyi toisiin vaihtua, ennenkuin lauman jälkeläiset siirtyivät etelään tai jäivät paikoilleen ja totuttelivat uusissa olosuhteissa elämään. Elämä oli meillä sattuman varassa, milloin onneksi, milloin onnettomuudeksi. Harvoin mitään suunniteltiin ja vielä harvemmin käytäntöön pantiin. Olimme epäjohdonmukaisia, kaikkea muuta kuin järkiperäisesti toimivia. Ei ollut meillä mitään vakavia tarkoituksia, ja tässä suhteessa tuhkansa oli meitä edellä. Heillä nämä kaikki ominaisuudet olivat, joita meillä oli niin kovin vähäisessä määrässä. Toisinaan kuitenkin, varsinkin mielenliikutusten vallitessa, kykenimme kauankin jotakin tarkoitusta hellimään. Yksiavioisten parien uskollisuus, josta olen kertonut, voidaan selittää tavan vaikutukseksi; mutta minun pitkäaikaista kaipuutani Nopsajalan suhteen ei voida siten selittää eikä liioin sammumatonta vihollisuutta minun ja Punasilmän välillä. Mutta muistellessani tätä kaukaisen muinaisuuden elämää, minua erityisesti kiusaa epäjohdonmukaisuutemme ja typeryytemme. Kerran löysin särkyneen kurpitsan, joka sattui olemaan avoin puoli ylöspäin ja oli täyttynyt sadevedellä. Vesi oli makeata ja minä join sen. Otin kurpitsan vielä mukaani joelle ja täytin sen uudelleen vedellä, josta osan join ja toisen osan kiidätin Luppakorvalle. Ja sitten nakkasin kurpitsan pois. Ei ollenkaan juolahtanut mieleeni täyttää kurpitsaa vedellä ja tuoda sitä luolaani. Kuitenkin oli minun usein öisin jano, varsinkin syötyäni villejä sipulia ja vesiruohoa, mutta öisin ei kukaan uskaltanut luolasta lähteä juomaan. Toisen kerran löysin kuivan kurpitsan, jonka sisällä siemenet rapisivat. Suurta iloa sillä pidin hetken aikaa. Mutta se oli vain leikkikalu, ei muuta. Ja kuitenkin jonkun verran myöhemmin kurpitsani käyttäminen veden säilyttämiseksi tuli yleisesti käytäntöön lauman keskuudessa. Mutta minä en ollut sen keksijä. Se kunnia oli vanhan Kololuun, ja kohtuullista on merkitä, että hänen korkea ikänsä välttämättä aiheutti tämän keksinnön. Joka tapauksessa oli Kololuu ensimäinen lauman jäsenistä, joka kurpitsoita käytti. Hän piti juomavesivarastoa luolassa, joka kuului hänen pojalleen, Kaljukyljelle; isälleen tämä luovutti siitä yhden nurkan. |
| 27 |
Matkiminen oli yleistä lauman kesken, ja pian toinen ja kolmas hankki itselleen kurpitsan ja käytti sitä samalla tavalla, kunnes oli yleisenä tapana meillä kaikilla veden säilyttäminen kurpitsan kuorissa. Joskus vanhan Kololuun luita särki, eikä hän silloin pystynyt luolasta lähtemään. Silloin Kaljukylki täytti hänelle kurpitsan. Hiukan myöhemmin Kaljukylki luovutti tämän toimen Lerppahuulelle, pojalleen. Ja senjälkeen, silloinkin kun Kololuu taas oli terve, Lerppahuuli yhä kantoi hänelle vettä. Vähitellen, erikoisia tilaisuuksia lukuun ottamatta, miehet jättivät veden kannon kokonaan vaimojen ja suurempain lasten huostaan. Luppakorva ja minä olimme itsenäisiä. Me kannoimme vettä vain itsellemme, ja usein pilkkailimme nuoria veden kantajia, kun heitä kutsuttiin leikeistä pois kurpitsoja täyttämään. Kurpitsain käyttäminen oli yksi suuri lauman keksintö sinä aikana, kuin minä sen keskuudessa olin. Aluksi säilytimme vain vettä kurpitsoissa – vanhaa Kololuuta matkien. Mutta kerran joku vaimoista – en tiedä kuka – täytti kurpitsan mustikoilla ja vei sen luolaansa. Heti rupesivat kaikki vaimot kantamaan marjoja, pähkinöitä ja juuria kurpitsoissa. Aatos, kerran alkuun päässeenä, kehittyi edelleen. Toinen aste kantoastiain kehityksessä läksi vaimoista. Epäilemättä jonkun vaimon kurpitsa joskus oli liian pieni tai muuten oli hän sen unohtanut; olipa miten tahansa, hän taivutti kaksi suurta lehteä yhteen, sitoi sauman oksilla ja kantoi kotia suuremman määrän marjoja kuin suurimpaankaan kurpitsaan olisi mahtunut. Siihen asti pääsimme, emme pitemmälle, tarveaineitten kantamisessa niinä vuosina kuin minä elin lauman seassa. Milloinkaan ei juolahtanut kenenkään mieleen kutoa vasua pajun vesoista. Joskus miehet ja vaimot sitoivat lujia köynnöksiä sanajalka ja oksakerppujen ympäri, joita he kantoivat luoliinsa nukkumatiloiksi. Ehkäpä kymmenen tai parinkymmenen sukupolven vaihduttua olisimme oppineet vasuja nitomaan. Ja tässä suhteessa yksi seikka on varma: jos kerran olisimme vesoja nitoneet vasuiksi, olisi seuraava ja väittämätön askel ollut kankaan kutominen. Vaatteet olisivat seuranneet, ja alastomuutemme peittämisen mukana olisi tullut häveliäisyys. Edistyminen kävi hitaasti keskuudessamme. Aikuiset leikkivät koko ikänsä melkein samoinkuin lapset leikkivät, ja me leikimme toisin kuin mitkään muut eläimet. Se vähä, mitä opimme, tapahtui tavallisesti leikin kestäessä ja oli uteliaisuutemme ja tarkan tiedonhalumme seurausta. Olimme vastikään alkaneet emmekä pitkälle voineet ehtiä yhden ainoan sukupolven eläessä. Olimme vailla aseita, tulta ja kaikkein ensimmäisessä alussa puhumista kohti. Kirjoitustaito oli niin kaukana tulevaisuudessa, että minua hirvittää sitä ajatellessani. Minäkin kerran olin aivan suuren keksinnön partaalla. Osottaakseni teille, miten kehitys näinä päivinä oli sattuman varassa, tahdon sanoa, että ellei Luppakorva olisi ollut sellainen ahmatti, olisin piankin kesyttänyt koiran kotieläimeksi. Ja tätä ei tulikansakaan, joka koillisessa eleli, ollut vielä saavuttanut. Heillä ei ollut koiria; tämän tiedän omista huomioistani. |
| 28 |
Mutta sallikaahan minun kertoa, miten Luppakorvan ahnaus mahdollisesti saattoi yhteiskunnallisen kehityksemme takapajulle monen sukupolven ajaksi. Länteenpäin luoliltamme oli suuri suo; etelään taas oli matala kivinen kukkulajono. Näissä harvoin käytiin kahdesta syystä. Ennen kaikkea siellä ei ollut sellaista ravintoa, jota me söimme; ja toiseksi kiviset kukkulat olivat täynnä raatelevien petojen tyyssijoja. Mutta Luppakorva ja minä kiipeilimme kukkuloille eräänä päivänä. Emme olisi sinne kiivenneet, ellei meillä olisi ollut tiikeriä härnättävänä. Ei, älkäähän naurako. Se oli todellakin itse vanha "sapelihammas." Me olimme täysin turvassa. Sattumalta jouduimme sen kanssa vastakkain metsässä aamulla varhain ja korkealta oksien turvissa me sinkauttelimme sille epäsuosiotamme ja vihaamme. Ja oksalta oksalle, puusta puuhun seurasimme sitä yläilmoissa, pitäen pirullista melua ja varoitusääntä metsän eläville, että vanha "sapelihammas" oli tulossa. Ainakin pilasimme sen metsästysonnen. Ja me saimme sen hyvästi kiukkuiseksi. Se meille mörisi, huimi häntäänsä ja joskus pysähtyi tähystelemään meitä pitkät ajat ihan liikkumattomana, aivan kuin olisi mielessään aprikoinnut jotain keinoa, millä saada meidät kynsiinsä. Mutta me vain nauroimme ja pommittelimme sitä oksilla ja risuilla. Tämä tiikerin kiusaaminen oli tavallista urheilua laumalaisilla. Joskus puolet laumastamme seurasi yläilmoissa tiikeriä tai leijonaa, joka oli päiväsaikaan uskaltanut liikkeelle. Se oli meidän kostoa; sillä useinpa oli laumamme jäseniä äkkiarvaamatta kaapaistu ja joutuneet he olivat tiikerin tai leijonan mahaan. Ja tällaisilla avuttoman hätäkeinoilla me opetimme metsästysretkellä olevia eläimiä pysymään jossain määrin loitolla meidän alueeltamme. Sitäpaitsi se oli hauskaa. Se oli suurta leikkiä. Ja näinpä Luppakorva ja minä olimme härnäilleet "sapelihammasta" nelisen kilometriä metsään päin. Lopulta se laski hännän koipiensa väliin ja pakeni meidän pilkkaamme kuin selkäänsä saanut rakkikoira. Panimme parastamme pysyäksemme sen tasalla; mutta metsän laitaan päästyämme, näkyi se etäällä vain pienenä pilkkuna. En tiedä, mikä meitä yllytti, ellei uteliaisuus; mutta hetken aikaa ympärillä leikittyämme, Luppakorva ja minä uskalsimme avoimen maan yli aina kivisten kukkulain laitaan. Kauas emme menneet. Koko aikana emme ehkä olleet sataa metriä kauempana puista. Kierrettyämme terävän kiviniemekkeen ympäri (kuljimme hyvin varovaisesti, sillä emme tienneet, mitä saattoi tapahtua), yllätimme kolme koiran pentua, jotka päivän paisteessa leikkivät. Ne eivät meitä nähneet, ja me katselimme niitä jonkun aikaa. Ne olivat villiä koiria. Kiviseinässä oli syvälle pistäytyvä kolo – nähtävästi pesä, jonne niiden emä oli ne jättänyt ja jonne olisivat jääneet, jos olisivat olleet tottelevaisia. Mutta nouseva elämän halu, joka Luppakorvan ja minun oli saattanut uskaltamaan metsästä pois, oli ajanut pennutkin luolasta leikittelemään. Tiedän, että niiden emo olisi niitä rangaissut, jos olisi ne älynnyt. Mutta Luppakorva ja minä ne yllätimme. |
| 29 |
Pennut eivät muuta paikkaa tienneet mihin juosta kuin repeämään, mutta me ennätimme ennen niitä. Yksi posahti minun jalkoihini. Minä litistin sen säärieni väliin ja koppasin siihen kiinni. Se upotti pienet hampaansa minun käsivarteeni, ja minä laskin sen kivusta ja säikäyksestä nolostuneena. Seuraavassa hetkessä se oli pujahtanut sisälle. Luppakorva, joka tappeli toisen pennun kanssa, mulkoili karsaasti minua ja moninaisilla äänillä antoi minun ymmärtää, minkälainen höperö ja poropeukalo olin. Tämä minua hävetti ja urheuttani kannusti. Tarrasin kolmatta pentua hännästä kiinni. Kerran se sai hampaillaan minua riipaistuksi, sitten sain sen niskasta kiinni. Luppakorva ja minä istuimme maahan, riiputimme pentuja ilmassa, katselimme niitä ja nauroimme. Ne mörisivät, ynisivät ja kiljuivat. Luppakorva yhtäkkiä hätkähti. Hän luuli kuulleensa jotakin. Katselimme toisiamme peloissamme, sillä ymmärsimme asemamme vaarallisuuden. Jos mikään, niin eläinten pentuihin käsiksi käyminen saattoi heidät raivoaviksi paholaisiksi. Ja nämä tavatonta rätinää pitävät pennut olivat villikoiran pentuja. Hyvinpä ne tunsimme, nämä parvissa juoksevat, kasveja syöväin eläinten hirmut. Olimme niitä tarkastelleet, kun ne olivat karja ja bisonilaumojen kintereillä viilettäneet ja teurastaneet vasikat, ijäkkäät ja sairaat. Itsekin olimme useasti olleet niiden hätyytettävinä. Olin nähnyt niiden syöksevän kumoon erään laumalaiseni, vaimon, ja saaneen hänet kynsiinsä juuri kun hän oli pääsemäisillään puitten suojaan. Ellei hän olisi väsynyt juoksusta, olisi hän ehkä päässyt puuhun. Hän koetti, luiskahti ja putosi alas. Ja koirat tekivät hänestä pian puhdasta. Me emme toisiamme tuijottaneet kuin silmänräpäyksen ajan. Tartuimme lujasti saaliiseemme ja juoksimme metsää kohti. Ja päästyämme turvaan pitkään puuhun, riiputimme pentuja ilmassa ja nauroimme taas. Meidän täytyi nauraa naurumme loppuun näettehän, tapahtui mitä tahansa. Ja sitten seurasi vaikein tehtävä, mitä koskaan olin yrittänyt. Meidän tuli kantaa pennut luolaamme. Käsiämme emme voineet kiipeämisessä käyttää; niillä tuli alati pidellä rapistelevia vankejamme. Kerran koetimme kävellä maassa, mutta puuhun takaisin meidän ajoi viheliäinen hyena, joka seurasi sitten mukanamme maassa. Se oli viisas hyena. Luppakorva keksi aatoksen. Hän muisti, miten olimme sitoneet lehtiä kääröiksi ja kuljettaneet kotia vuoteiksi. Hän katkoi sitkeätä köynnöstä ja sitoi pentunsa jalat yhteen ja toisen köynnöspalasen sitasi kaulaansa sekä nakkasi pennun sen varaan selkäänsä. Täten hänellä olivat jalat ja kädet vapaat kiipeämistä varten. Hän riemuitsi eikä odottanut minua, kun jäin pentuni jalkoja sitomaan, vaan jatkoi matkaa. Mutta vaikeutensa siinä oli. Pentu ei taipunutkaan keikkumaan Luppakorvan selässä. Se heilauttihe hänen kyljelleen ja siitä raaputti etupuolelle. Sen hampaat eivät olleet sidotut, ja heti se upotti ne Luppakorvan pehmeään ja suojaamattomaan vatsaan. Hän kiljahti, oli pudota ja tarrasi molemmin käsin tanakasti ensimmäiseen oksaan pelastaakseen oman niskansa. |
| 30 |
Köynnös katkesi hänen kaulansa ympäriltä ja pentu jalat sidottuna tipahti maahan. Hyena alotti ateriansa. Luppakorva oli masentunut ja kiukkuinen. Hän herjaili hyenaa ja läksi sitten yksin tiehensä puitten läpi. Minulla ei ollut mitään syytä kanniskella pentua luolille; mutta minä tahdoin tehdä sen ja riipuin kiinni tehtävässäni. Luppakorvan aatosta huolellisesti seuraamalla kävi se paljon helpommin. Sidoin pennun jalat yhteen, mutta pistin sitäpaitsi tikun hänen leukojensa läpi ja sidoin nekin tiukasti kiinni. Vihdoin sain pennun kotia. Luullakseni olin itsepintaisempi kuin laumalaiseni yleensä, sillä muuten en olisi siinä onnistunut. He minua nauroivat nähdessään minun retuuttavan pentua korkealle luolaani, mutta enpä siitä välittänyt. Ponnistukseni onnistuivat, ja pentu oli luolassa. Se se oli leikkikalu, jommoista ei ollut kellään laumalaisellani. Pian se oppi. Leikkiessäni sen kanssa se puri minua, mutta kun leipoilin sitä korville, ei se pitkään aikaan enää koettanutkaan purra. Minulta aikani livahti tyysten sen kanssa. Se oli uutta, ja lauman luonteenomaisena piirteenä oli uutuuksista pitäminen. Kun huomasin, että hedelmät ja kasviaineet eivät sille kelvanneet, pyydystelin sen varalle lintuja, oravia ja kaniinin poikia. (Me laumalaiset olimme sekä lihan että kasvin syöjiä ja olimme tottuneita pyydystämään pikku riistaa). Pentu söi lihaa ja kostui. Sen mukaan kuin voin arvioida, oli sen täytynyt minulla olla toista viikkoa. Silloin kerran luolaan tullessani mukanani pesällinen vasta munasta puhjenneita fasaaneja, näin Luppakorvan tappaneen pennun ja alottelevan juuri sitä syödä. Minä hypähdin Luppakorvan kimppuun – luola oli pieni – ja kynsin hampain siinä koeteltiin. Ja niinpä tappeluun loppui tämä koiran kesyttämisyrityksistä ensimäisiä. Me kiskoimme kourallisittain karvoja toisistamme, kynsimme, purimme ja raatelimme. Sitten jätimme tappelemisen ja karsaasti toisiamme kyräilimme, kunnes vihdoin söimme pennun. Raakana? Niinpä niin. Emme olleet vielä tulta keksineet. Kehitysjakso eläinten keittämiskeksintöön oli vielä tiukkaan kiedotussa tulevaisuuden käärössä. Punasilmä oli muinaisperimyksellinen. Hän oli karkeasti soraääninen aines laumassamme. Hän oli alkuperäisempi kuin meistä kukaan. Hän ei kuulunut meihin, mutta mepä olimme itsekin vielä niin alkuperäisellä kannalla, ettemme pystyneet aikaansaamaan kyllin voimakasta yhteisponnistusta tappaaksemme hänet tai karkoittaaksemme hänet pois. Yhteiskuntajärjestömme oli kyllä tökerötekoinen, mutta liian tökerö oli hän siinäkään elämään. Hän pyrki alati laumaa hävittämään yhteisvastaisilla toimillaan. Hän oli todellakin takaperoinen muinaisolento, ja hänen paikkansa olisi pikemmin ollut metsälauman seassa kuin meidän, jotka olimme muuttumassa ihmisiksi. Hän oli julma hirviö, ja se merkitsi paljon näinä päivinä. Hän pieksi vaimojaan – ei hänellä koskaan ollut kuin yksi vaimo kerrallaan, mutta hän oli aviossa useita kertoja. Mahdotonta oli kenenkään naisen elää yhdessä hänen kanssaan, mutta kuitenkin sellaisia oli, pakosta taipuivat. |
| 31 |
Ei ollut häntä vastaan sanomista. Usein olen unta nähnyt rauhallisista hetkistä ennen hämärän tuloa. Juontipaikalta, porkkanakentiltä ja marjasoilta laumalaisia tulvailee aholle luolien edustalle. He eivät uskalla viipyä myöhempään, sillä tulossa on pelottava pimeys, jolloin maailma on alttiina pyydysteleväin eläinten teurastuksille, ja ihmisen edeltäjät kätkeytyvät vapisevina koloihinsa. Meillä on jälellä muutama minuutti, ennenkuin luoliimme kiipeämme. Olemme päivän leikeistä väsyneet ja äännähdyksemme ovat vaimenneita. Poikasetkin, vaikka mieli palaa ilveissä ja kepposissa, leikkivät laimeasti. Meren tuuli on nukahtanut, ja varjot pitenevät yhä auringon painuessa pois. Ja silloin yhtäkkiä Punasilmän luolasta tulvahtaa hurjia älähdyksiä ja lyönnin läiskettä. Hän pieksää vaimoansa. Ensin valtaa joukon kammottava hiljaisuus. Mutta läiskettä ja ulinaa jatkuu, me puskemme avuttoman raivomme ilmoille mielettömänä mörinänä. Selvää on, että miehet ovat närkästyksissänsä Punasilmän menettelyn takia, mutta he pelkäävät häntä. Läiske lakkaa, ja hiljainen ähkyntä kuoleentuu pois meidän keskenämme mukistessa ja ilkeän hämärän levitessä ympärillemme. Vaikka useimmat tapaukset meistä olivat huvittavia, emme milloinkaan nauraneet Punasilmän vaimoansa piestessä. Tunsimme liian hyvin heidän surullisen kohtalonsa. Monena aamuna tapasimme kunnaamme juurelta hänen viimeisen vaimonsa ruumiin. Hän oli vaimon kuoltua laskenut ruumiin vyörymään sinne luolansa suulta. Ei hän milloinkaan vainajiansa haudannut. Ruumiiden poiskuljetuksen, ne kun muuten olisivat olopaikkaamme saastuttaneet, hän jätti toisten laumalaisten tehtäväksi. Eikä Punasilmä ainoastaan murhannut vaimojansa, hän murhaili vaimoja saadakseenkin. Kun hän uutta vaimoa halusi ja sellaiseksi valitsi toisen vaimon, hän surmasi yksinkertaisesti sen toisen. Kaksi tällaista murhaa olin itse nähnyt. Koko lauma sen tiesi; mutta ei mahtanut sille mitään. Ei ollut laumassa kehittynyt vielä minkäänlaista mainittavaa hallintoa. Oli meillä muutamia tapoja, ja kiukkumme puskimme niihin onnettomiin, jotka näitä tapoja loukkasivat. Niinpä esimerkiksi sellainen, joka juontipaikan saastutti, sai niskaansa jokaisen, joka sen huomasi, ja joka tahallaan päästi väärän hälytyshuudon, sai käsissämme sangen raakaa pahoinpitelyä osakseen. Mutta Punasilmä tallasi törkeästi jalkoihinsa kaikki tapamme, ja niin me häntä pelkäsimme, että emme pystyneet tarvittavaa yhteisvoimaa aikaan saamaan häntä rangaistaksemme. Kuudetta talvea luolassa asuessani, Luppakorva ja minä huomasimme kasvavamme. Alusta pitäen oli meidän täytynyt ahtautumalla ahtautua halkeama-aukon läpi. Tämä oli samalla kuitenkin ollut edullista. Suurempia laumalaisia se oli estänyt anastamasta meidän luolaamme itselleen. Ensiksi olimme nakertaneet käsin murenevia kiviä pois, kunnes kyntemme kävivät helliksi; sattumalta minun mieleeni juolahti silloin aatos ruveta puunpalikalla kiviä murtamaan. Se teki hyvää jälkeä, mutta tuotti onnettomuuttakin. Eräänä aamuna olimme särkeneet seinästä koko kasan kivipalasia. |
| 32 |
Tämän kasan minä työnsin luolan suulta alas. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti alempaa raivoisa ärjyntä. Meidän ei tarvinnut sinne silmäistä. Tunsimme äänen liiankin hyvin. Kiviliuskat olivat pudonneet Punasilmän niskaan. Me ryömimme hämmentyneinä luolaan. Hetkistä myöhemmin hän oli luolan suulla ja tirkisteli meitä tulehtuneilla silmillään, raivoten kuin pahahenki. Mutta hän oli liian iso. Ei voinut hän päästä luoksemme. Äkkiä läksi hän pois. Se oli epäiltävää. Kaiken sen mukaan, mitä laumalaistemme luonteesta tiesimme, hänen olisi pitänyt jäädä siihen ja raivota loppuun kiukkunsa. Minä ryömin luolan suulle ja tirkistelin alas. Näin hänen juuri alkavan nousta jälleen äyrästä ylöspäin. Toisessa kädessä hänellä oli pitkä seiväs. Ennenkuin olin aavistanutkaan hänen tarkoitustaan, oli hän taas luolan suulla ja raakamaisesti survasi seipään luolaan. Hänen survaisunsa oli kauhea, se olisi sisälmyksemme puhkaissut. Me vetäysimme mahdollisimman lähelle sivuseiniä, missä olimme melkein ulkopuolella hänen tavoittamispiiriänsä. Mutta uutterasti seivästellen hän silloin tällöin meihin osasi – osasi seipään päällä raapaista julmia haavoja, ihon verille ja karvattomaksi. Kun me kivusta huusimme, hän karjasi riemuissansa ja seivästeli entistä uutterammin. Minussa alkoi kiukku kohota. Minussa oli oma mielenlaatuni näinä päivinä, ja melkoisen rohkea olin myös, vaikka se olikin suureksi osaksi loukkaaseen joutuneen rotan rohkeutta. Tarrasin käsin kiinni seipääseen, mutta niin oli Punasilmä väkevä, että hän tempasi minut halkeamaan. Pitkällä kädellään hän ulottui minuun kiinni, ja hänen kyntensä riipivät lihaani, kunnes riuhtasin irti itseni ja pääsin verraten turvalliseen paikkaan sivuseinälle. Hän alkoi jälleen seivästellä ja onnistui kipeästi survaista minua hartioihin. Luppakorva ei tehnyt mitään muuta kuin vapisi pelosta ja vikisi, kun häneen sattui. Etsiskelin seivästä, millä olisin survaissut takaisin, mutta tapasin vain oksan pätkän, tuuman vahvuisen ja jalan pituisen. Sen nakkasin Punasilmää kohti. Ei se mitään aikaan saanut, vaikka hän parahti raivonsa äkisti lisääntyessä, kun huomasi minun uskaltavan vastata hänen hyökkäykseensä. Hän alkoi raivoisasti survia. Minä löysin kiven palasen ja viskasin sen häntä kohti ja osasin häntä rintaan. Tämä minua rohkasi, ja muutenkin olin nyt yhtä kiukkuinen kuin hän, enkä enää pelkoa tuntenut. Kiskasin seinästä kiven mukulan. Se painoi ainakin kaksi tai kolme naulaa. Kaikin voimin sen läiskäytin keskelle Punasilmän naamaa. Se melkein teki hänestä lopun. Hän horjahti taaksepäin, menetti seipäänsä ja oli pudota paadelta. Hän oli hirveän näköinen. Hänen kasvonsa olivat veressä, ja hän ärjyi ja louskutti hampaitaan kuin villi karju. Hän pyyhki veren silmiltään, huomasi minut ja karjasi raivoisasti. Hänen seipäänsä oli mennyt, mutta hän alkoi kiskoa liuskakiven mukuloita ja nakkeli niillä minua. Sillä tavoin minä sain heittoaseita. Viskoin häntä sitä mukaa kuin hänkin minua ja paremmin; sillä hän oli hyvä maalitaulu, kun hän taas minut näki vain vilaukselta, koska kyyristelin sivuseinälle. |
| 33 |
Äkkiä hän katosi jälleen. Luolan suulta näin hänen kapuavan alas. Koko lauma oli kerääntynyt ulkopuolelle ja kammottavan hiljaisena katseli asian menoa. Hänen astuessaan alas, aremmat pujahtivat luoliinsa. Saatoin nähdä vanhan Kololuun toikkaroivan eteenpäin niin nopeasti kuin hän päästä voi. Punasilmä hyppäsi äyräältä ja viimeiset kaksikymmentä jalkaa lennähti ilmassa. Hän posahti maahan erään äidin viereen, joka juuri oli alkanut nousta äyrästä ylöspäin. Hän huudahti pelosta, ja kaksivuotiaalta lapselta, joka hänessä riippui, heltisi kädet ja hän vierähti Punasilmän jalkoihin. Sekä hän että äiti tavoittivat lasta ja Punasilmä ehti ensin. Seuraavassa hetkessä heikko pieni ruumis lentää hurahti ilmassa ja räsähti kiviseinään. Äiti juoksi sen luokse, tempasi sen syliinsä ja kyyristyi itkien sen yli. Punasilmä astui edelleen ja noppasi maasta seipään. Vanha Kololuu oli toikkeroinut hänen tielleen. Punasilmän suuri käsi sojotti eteenpäin ja tarttui vanhaa miestä niskan takaa kiinni. Odotin näkeväni hänen niskansa katkeavan. Hänen ruumiinsa kävi hervottomaksi, kun hän kohtaloonsa alistui. Punasilmä epäröi hetkisen, ja Kololuu pelottavasti vapisten kumarsi päänsä eteenpäin ja peitti kasvonsa ristikkäin olevilla käsivarsillaan. Sitten Punasilmä paiskasi hänet kasvoilleen maahan. Vanha Kololuu ei vastustellut. Hän makasi maassa uikuttaen kuoleman pelossa. Näin Kaljukyljen ulkona aholla takovan rintaansa karvat pörhössä, mutta eipä uskaltanut hän eteenpäin astua. Ja sitten jotakin harhailevan mielensä oikkua totellen Punasilmä jätti vanhuksen ja läksi temmaten seipään maasta. Hän palasi kiviäyräälle ja alkoi kiivetä ylöspäin. Luppakorva, joka vieressäni vapisi ja kitisi, pujahti takaisin luolaan. Oli selvää, että Punasilmä liikkui murhahankkeissa. Minä olin raivoissani, kiukkuinen ja melkoisen kylmä. Juoksentelin edestakaisin läheisillä kalliopaasilla ja keräsin kiviläjän luolan suulle. Punasilmä oli nyt useita metrejä alapuolellani, ja hänet peitti hetkeksi kallion muuan ulkoneva nurkka. Kiivetessään hänen päänsä tuli näkyviin, ja minä paiskasin kiven alas. Se ei sattunut, kävi kiviseinään ja murtui palasiksi; mutta ympärille sinkoutuva hiekka ja sora täytti hänen silmänsä, ja hän vetäikse pois näkyvistä. Löpinää ja pörinää syntyi laumassa, joka näytteli katsojain osaa. Vihdoinkin oli laumalaisissa yksi, joka uskalsi Punasilmän kanssa kasvokkain. Kun heidän suosio ja riemuhuutonsa ilmoille kohosivat, niin Punasilmä heille karjasi, ja paikalla he äänettömiksi herkesivät. Tämän valtansa todistuksen rohkasemana hän jälleen pisti päänsä näkyville ja kiukkuisesti kyräillen, äristen ja hampaitaan louskuttaen koetti säikyttää minua. Hänen katseensa oli hirvittävä: hän rypisti päänahkansa aivan kulmakarvain yli, niin että hiukset kiireeltä valahtivat alas, kunnes joka karva seistä jopotti erikseen ja tähtäsi suoraan eteenpäin. Se näky minua värisytti, mutta pelkoni minä kukistin ja kiveä kädessäni heristäen koetin pelottaa hänet takaisin. Hän yritti yhä eteenpäin. |
| 34 |
Seuraava paiskaus onnistui. Kivi sattui hänen kaulaansa. Hän luiskahti taaksepäin näkyviltä, mutta hänen kadotessaan näin hänen haparoivan toisella kädellään kiviseinästä kiinni pitääkseen ja toisella tarttuvan kurkkuunsa. En nähnyt häntä sitten enää, vaikka saatoin kuulla hänen ähisevän, kakattavan ja yskivän. Katsojakunnassa vallitsi kuoleman hiljaisuus. Ryömin luolan suulle ja odottelin. Kakatus ja yskintä heikkeni, mutta silloin tällöin kuulin hänen kurkkuansa selvittelevän. Hiukan myöhemmin hän alkoi kavuta alas. Hän kulki hyvin hitaasti, pysähtyi tavan takaa kaulaansa kurkottelemaan tai koettelemaan sitä kädellään. Nähdessään hänen tulevan alaspäin, koko lauma huutaen ja vikisten vilisti metsään. Vanha Kololuu nilkuttaen ja toikkerehdellen seurasi perässä. Punasilmä ei välittänyt mitään koko paosta. Päästyään alas maahan, hän kiersi kunnaan juurta ja kiipesi ylös omaan luolaansa. Ei hän kertaakaan ympärille vilkaissut. Minä katsoin Luppakorvaa ja hän minua. Ymmärsimme toisemme. Heti aloimme sangen varovasti ja tyyneesti kiivetä kunnasta ylös. Huipulle päästyämme katsahdimme taaksemme. Oleskelupaikka oli autiona. Punasilmä pysyi luolassaan, ja lauma oli kadonnut metsän syvyyteen. Käännyimme ja aloimme juosta. Syöksyimme poikki ahojen ja päätä pahkaa alas rinteitä, välittämättä ruohostossa mahdollisesti olevista käärmeistä, kunnes metsään pääsimme. Puihin kipasimme ylös ja niin yhä edelleen puita myöten heilauttelimme pakoon, kunnes peninkulmia oli luolien ja meidän välillä. Ja silloin, mutta vasta silloin, suojassa suuren haarukan, pysähdyimme, toisiamme katselimme ja aloimme nauraa. Toisiamme syleille käsin, jaloin, silmät kyynelissä kiehuen, kyljet pakottavina me nauroimme, nauroimme ja nauroimme. Loppuun naurettuamme, Luppakorva ja minä pyörsimme takaisin pakomatkalta ja läksimme aamiaiselle mustikkasuolle. Se oli sama suo, jonne olin ensi matkani maailmassa tehnyt vuosia aikaisemmin äitini seurassa. Vain hiukan olin häntä nähnyt tänä väliaikana. Tavallisesti hänen käydessään lauman luona luolilla, olin minä poissa metsissä. Kerran tai pari olin vilaukselta nähnyt Lörpän aholla, ja suureksi ilokseni saanut hänelle irvistellä ja härnätä häntä luolani suulta. Sellaisia hauskuuksia lukuunottamatta olin tylysti jättänyt perheeni yksikseen. Se ei minun mieltäni suuresti kiinnittänyt, ja tulinpa sangen hyvin yksiksenikin toimeen. Syötyämme kylliksi marjoja ja jälkiruuaksi kaksi pesällistä puoliksi haudottuja metsäkanan munia, Luppakorva ja minä vaelsimme valppaina metsässä jokea kohti. Täällä se seisoa törrötti vanha kotipuuni, josta minut oli Lörppä alas työntänyt. Yhä siellä vielä asuttiin. Perhe oli lisääntynyt. Äitini liepeillä kiikutteli pienokainen. Sitäpaitsi oli siellä tyttö, puolikasvuinen, joka varovaisesti katseli meitä alempain oksain takaa. Hän oli nähtävästi sisarpuoleni. Äitini minut tunsi, mutta varotti minua poistumaan, aikoessani kiivetä puuhun. Luppakorva, joka oli paljon varovaisempi minua, läksi peräytymään enkä häntä saanut houkuteltua takaisin. |
| 35 |
Mutta myöhemmin päivällä sisareni tuli alas maahan ja siinä ja puun läheisyydessä peuhasimme ja leikimme koko iltapuolen. Ja sitten tuli kiusakohtaus. Hän oli sisareni, mutta sepä ei häntä estänyt kohtelemasta minua hävyttömästi, sillä hän oli perinyt Lörpän koko ilkeyden. Hän kävi äkkiä kimppuuni mitättömästä raivostuneena, kynsi minua, kiskoi karvoistani ja painoi terävät pienet hampaansa syvälle käsivarteeni. Minulta meni maltti. En häntä loukannut, mutta annoin hänelle epäilemättä perusteellisemman kämmenläiskeen kuin hän lie siihen asti saanut. Mitenkä hän kirkui ja parkui! Lörppä, joka koko päivän oli ollut poissa ja juuri silloin oli palajamassa, kuuli äänen ja syöksähti paikalle. Äitini syöksähti myös, mutta Lörppä ennätti ensin. Luppakorva ja minä emme hänen tuloansa odotelleet. Me olimme omilla teillämme ja Lörppä läksi pyydystämään henkeämme halki metsän puitten. Kun pyydystys oli ohi, ja Luppakorva ja minä olimme taas naurumme nauraneet, huomasimme hämärän olevan tulossa. Yö kaikkine kauhuineen oli meidät yllättämässä ja luolille palaaminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Punasilmä sen teki mahdottomaksi. Turvaa etsimme toisista erillään olevasta puusta, ja korkealla haarukassa vietimme sen yön. Se oli viheliäinen yö. Ensiksi satoi rankasti muutamia tunteja, sitten kävi ilma kylmäksi ja kirpeä tuuli meihin puhui. Läpimärkinä, ruumis värisevänä ja hampaat kalisten me kyyristelimme toistemme syleilyssä. Olimme menettäneet sievän, kuivan luolamme, joka niin pian lämpimäksi kävi ruumiimme lämpöä huokuessa. Aamu meidät tapasi vaivaisina, mutta päättäväisinä. Toista sellaista yötä emme aikoneet sietää. Muistimme vanhempaimme puukatokset, ja sellaista alotimme itsellemme rakentaa. Laitoimme hataran pesän puitteet ja korkeammille haarukoille yläpuolella saimme useita katoksen kannattimia. Sitten aurinko nousi, ja sen lempeässä paisteessa unohdimme yölliset surkeudet ja läksimme aamiaista etsimään. Sen jälkeen – osotus näiden päivien epäjohdonmukaisuudesta – aloimme leikkiä. Puuhuoneemme tekemiseen täytyi meiltä vuorottain työskennellen mennä kokonainen kuukausi; ja kun se valmiina oli, emme sitä sen erän perästä käyttäneet. Mutta riennänpä ohi kertomukseni. Jouduttuamme leikkiin aamiaisen jälkeen toisena päivänä luolilta lähdöstä, Luppakorva ajatti minulla takaa itseään puitten halki aina joelle asti. Me päädyimme sinne sille paikalle, missä suuri rämeikkö avautui mustikkasuolta. Se oli suultansa laaja ja vesi aivan liikkumaton. Kuolleessa vedessä juuri sen suun sisäpuolella oli sotkuinen kasa puun runkoja. Muutamat näistä, oltuaan tulvavesien viskeltävinä ja pitkät kesät törötettyään hiekkavalleilla, olivat ilman puremat, kuivat ja oksattomat. Ne viruivat korkealla vedessä ja puljuttelivat ylös ja alas tai kierähtelivät ympäri, kun me niiden päälle nousimme. Siellä täällä runkojen välissä oli vesilammikoita, ja niissä saatoimme nähdä parvittain pikku kaloja, jotka uida viilettivät edestakaisin. Luppakorva ja minä rupesimme heti kalastajiksi. |
| 36 |
Laskeuduimme pitkällemme tukille, ja pysyimme ihan hiljaa odotellen, milloin kalat tulivat lähelle ja sitten nopeasti puskimme kätemme veteen. Saaliin söimme heti paikalla pyristelevänä ja märkänä. Suolan puutetta emme huomanneetkaan. Rämeikön suuta aloimme pitää suosittuna leikkipaikkana. Täällä vietimme monet tunnit joka päivä, pyydystellen kaloja ja leikitellen tukkien niskalla, ja täällä eräänä päivänä saimme ensi opetuksen purjehduksessa. Tukki, jonka selässä Luppakorva lojui, läksi ajelehtimaan. Hän oli käppyrässä kyljellään ja nukkui. Leppeä tuulen henki kuljetti vitkalleen tukkia rannalta poispäin, ja kun minä hänen pulansa huomasin, oli välimatka jo liian suuri hypättäväksi. Ensiksi koko juttu tuntui minusta hauskalta. Mutta kun ensimmäinen värähtävä pelon tunne, joka näinä alituisen turvattomuuden aikoina oli niin yleistä, ailahti mielessäni, niin oma yksinäisyyteni minua säikäytti. Äkkiä älysin, että Luppakorva oli etäällä, muutamain jalkain päässä solumassa outoa ainetta pitkin. Päästin äänekkään hälytyshuudon. Hän heräsi pelästyneenä ja liikautti itseänsä rajusti tukilla. Se kääntyi ympäri ja Luppakorva molskahti veteen. Kolmasti tukki pulautti hänet uudelleen veteen, kun hän koetti kiivetä sen selkään. Sitten hänen onnistui rähmiä tukille ja värisi siinä pelosta. Kumpainenkaan meistä ei osannut tehdä mitään. Olimme jo niin etäälle kehittyneet alhaisemman elämän muodoista, ettei ollut meillä uimisen vaistoa, emmekä olleet vielä kylliksi ihmisen kaltaisia, että olisimme sen osanneet keksiä ratkaistavana olevasta pulmasta. Minä juoksentelin edestakaisin äyrästä lohduttomana, pysyen niin lähellä Luppakorvaa, hänen vasten tahtoaan matkustaessaan, kuin saatoin; hän taas valitti ja huusi siihen määrään, että oli merkillistä, ettei se tuottanut niskaamme kaiken karvaisia pyyntieläimiä. Hetket kuluivat. Aurinko solui ylimmilleen ja alkoi laskeutua länteen. Keveä tuuli nukahti ja jätti Luppakorvan tukkineen seilailemaan satakunta jalkaa rannalta. Mutta silloin jollain tavoin, en tiedä miten, Luppakorva älysi suuren keksinnön. Hän alkoi pulikoida käsillään. Aluksi hänen ennätyksensä oli hidasta ja säännötöntä. Sitten hän suoristi suuntansa ja alkoi uutterasti meloa yhä lähemmäksi. Minä en jaksanut ymmärtää. Istuin maahan, tarkastelin ja odottelin, kunnes hän pääsi rantaan. Mutta hän oli oppinut jotakin, jota minä en osannut. Myöhemmin iltapuolella hän vapaaehtoisesti työntäytyi tukin varassa vesille. Ja vielä myöhemmin hän houkutteli minutkin mukaansa, ja minäkin pian opin melomisen konstin. Lähinnä seuraavina päivinä emme voineet pysyä poissa rämeiköltä. Niin olimme kiintyneet uuteen leikkiimme, että melkeinpä syömisen unohdimme. Me lepäsimmekin läheisessä puussa yötä. Ja Punasilmän koko olemassaolon unohdimme. Alati koettelimme uusia tukkeja, ja opimme tietämään, että mitä kapeampi oli tukki, sen nopeammin saimme sen kulkemaan. Myöskin opimme tietämään, että mitä kapeampi oli tukki, sen kärkkäämpi se oli pyörähtämään ympäri ja pulpauttamaan meidät veteen. |
| 37 |
Ja vielä yhden asian pikku tukkien suhteen opimme. Eräänä päivänä meloimme kumpikin omalla tukillamme toistemme vieressä. Ja silloin aivan sattumalta leikkimme kestäessä huomasimme, että jos kumpikin toisella kädellä ja jalalla piteli toisen tukista, niin tukit uivat vakavasti eivätkä kiepsahtaneet ympäri. Vierekkäin lojuen tässä asemassa olivat ulkopuoliset kätemme ja jalkamme vapaat melomista varten. Ja lopulta keksimme, että tällaista järjestystä noudattaen saatoimme käyttää yhä pienempiä tukkeja ja siten saada nopeampaa vauhtia. Mutta siihen keksimisemme pysähtyi. Olimme keksineet kaikkien alkuperäisimmän lautan, mutta eipä ollut meillä mieltä kyllin sitä ymmärtääksemme. Ei juolahtanut milloinkaan päähämme nitoa tukkeja yhteen sitkeillä köynnöksillä tai tahmeilla juurilla. Tyydyimme siihen vain, että pitelimme käsin ja jaloin tukkeja toisissaan kiinni. Vasta kun ensimmäinen purjehtimisinnostuksemme oli ohi ja olimme alkaneet palata puupesäämme nukkumaan yöksi, tapasimme Nopsajalan. Minä näin hänet ensin poimimassa nuoria terhoja puutamme lähellä olevan suuren tammen oksilta. Hän oli ylen arka. Ensiksi hän pysyi aivan hiljaa; mutta nähtyään, että hänet oli havaittu, hän hypähti maahan ja livisti virmana tiehensä. Joka päivä näimme hänet aina vilaukselta ja totuimme haeskelemaan häntä katseillamme kulkiessamme edestakaisin puumme ja rämeikön suun välillä. Ja sitten eräänä päivänä hän ei juossut pakoon. Hän odotteli tuloamme ja päästeli leppeitä rauhan ääniä. Mutta varsin lähelle emme päässeet. Lähestyessämme liian likelle, hän äkkiä kiiti tiehensä, ja turvallisen välimatkan takaa päästi leppeitä ääniä uudelleen. Tätä jatkui muutamia päiviä. Kauan kesti hänen tuttavuuteensa pääseminen, mutta lopultakin se oli täytetty ja hän joskus yhtyi kanssamme leikkimään. Minä pidin hänestä alusta pitäen. Hän oli ulkonäöltään mitä miellyttävin. Sangen lempeä hän oli. Hänen silmänsä olivat lempeimmät kuin koskaan olin nähnyt. Tässä suhteessa hän oli aivan toisellainen kuin muut lauman tytöt ja vaimot, jotka jo synnyltäänkin olivat miesmäisiä. Ei hän milloinkaan laskenut karkeita kiukkuisia ääniä, ja hänen luontoonsa näytti kuuluvan paeta riitoja ennemmin kuin antautua tappeluun. Mainitsemani lempeys näytti huokuvan koko hänen olemuksestaan. Hänen silmänsä olivat suuremmat kuin useimpain hänen kaltaistensa eivätkä ne olleet niin syvälle painuneet, ja silmäripset olivat pitemmät ja säännöllisemmät. Eikä liioin hänen nenänsä ollut niin paksu ja latuskainen. Siinä oli oikea varsi, ja sieramet aukenivat alaspäin. Hänen etuhampaansa eivät olleet suuret, ei ollut ylähuuli pitkä eikä riipuksissa eikä liioin alahuuli eteenpäin töröllään. Hän ei ollut varsin karvainen, paitsi käsivarsien ja säärien ulkosivuilta ja hartiain välistä; ja vaikka hän oli hoikka lanteiltaan, eivät hänen pohkeensa olleet kierot eivätkä pahkaiset. Katsellessani häntä taaksepäin kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta unieni välityksellä, on aina mielessäni väikkynyt, että hän lienee kuulunut tulikansaan. |
| 38 |
Hänen isänsä ja äitinsä lienevät hyvinkin olleet tätä korkeampaa polventoa. Vaikka sellaiset ilmiöt eivät olleet yleisiä, oli niitä kuitenkin nähtävissä, ja omin silmin olin nähnyt niistä todistuksia niidenkin lauman jäsenten kesken, jotka olivat luopioiksi kääntyneet ja ruvenneet elämään puukansan seassa. Nopsajalka oli kokonaan erilainen lauman muihin naisolentoihin verraten, ja minä hänestä pidin alusta alkaen. Hänen lempeytensä ja sulonsa minua viehättivät. Hän ei milloinkaan ollut karkea eikä hän koskaan tapellut. Aina hän juoksi tiehensä, ja tästä on hänen nimensä peräisin. Hän oli parempi kiipeämään kuin Luppakorva ja minä. Kun hippaa leikimme, emme koskaan voineet häntä kiinni saada paitsi sattumalta, kun taas hän meidät tavotti mielensä mukaan. Merkillisen nopea hän oli kaikissa liikkeissään, ja hänen välimatkojen arvioimiskykynsä oli niin tarkka, että vain hänen uskalluksensa oli sen veroinen. Ylenmäärin arka hän oli kaikissa muissa asioissa, mutta aivan peloton, kun tuli kysymykseen puihin kiipeäminen tai niissä hyppeleminen; Luppakorva ja minä olimme saamattomia kömpelöitä ja pelkureita hänen rinnallaan. Hän oli orpo. Emme häntä milloinkaan nähneet kenenkään kanssa, eikä hän kertoa voinut, miten kauan oli yksin maailmassa elänyt. Aikaisin hänen oli täytynyt avuttomassa lapsuudessaan oppia, että vain paossa oli turva. Hän oli sangen viisas ja ylen salaperäinen. Jonkinlaiseksi urheiluksi Luppakorvalle ja minulle kävi hänen olinpaikkansa etsintä. Varmasti hänellä jossakin oli puupesänsä eikä se ollut kovin kaukanakaan; mutta miten hänen jälkiänsä seurailimmekin, emme sitä koskaan tavanneet. Hän taipui kyllä leikkimään kanssamme päivän aikaan, mutta olinpaikkansa salaisuutta hän vartioi epäluuloisesti. Muistaa tulee, että vastikään laatimani kuvaus Nopsajalasta ei ole sellainen kuvaus, jonka laatinut olisi Suurhammas, unieni toinen minuus, esihistoriallinen esi-isäni. Unieni välityksellä minä, nykyajan ihminen, katselen Suurhampaan silmillä ja näen. Ja niin on laita monen muun asian, jota muinaisajan tapahtumista juttelen. Muistelmissani on kaksinaisuus, joka on siksi sekava, ettei se lukijoitani rasita. Pysähdyn tässä kohden kertomuksessani vain osottaakseni tätä kaksinaisuutta, merkillistä olemuksien sekoitusta. Minä, nykyajan olento, katselen vuosisatojen taakse ja punnitsen ja repostelen Suurhampaan, toisen minäni, mielenliikkeitä ja vaikutelmia. Hän ei niiden punnitsemisesta ja repostelemisesta välittänyt. Hän oli itse yksinkertaisuus. Hän vain eli tapaukset koskaan aprikoimatta, miksi hän eli ne omalla erikoisella ja usein epävakaisella tavallaan. Kun minä, todellinen minä, kasvoin vanhemmaksi, pääsin yhä enemmän tunkeutumaan unieni olemukseen. Paraillaan uneksiessaankin sitä voi tietää uneksivansa, ja jos uni on paha, voi lohduttaa itseänsä sillä aatoksella että se vain on unta. Tämä on meidän kaikkien yhteinen kokemus. Ja niinpä minä, nykyajan ihminen, usein sekaannuin uniini ja merkillisen kaksoisolemukseni takia olin sekä toimiva että sivusta katselija. |
| 39 |
Ja vielä yksi asia, ennenkuin lopetan tämän poikkeuksen. Oletteko koskaan uneksineet, että uneksitte? Koirat uneksivat, hevoset uneksivat, kaikki eläimet uneksivat. Suurhampaan päivinä puoli-ihmiset uneksivat, ja kun unet olivat pahoja, he ulisivat nukkuissaan. Minä, nykyinen, olen laskeunut nukkumaan Suurhampaan kanssa ja uneksinut hänen uniaan. Tämä on, sen tiedän, melkeinpä ymmärryksen ulkopuolelle menemistä; mutta tiedänpä näin tehneeni. Ja sen teille sanon, että Suurhampaan lentämis ja ryömimisunet olivat hänelle yhtä eläviä kuin ilman halki putoamisuni on teille. Sillä Suurhampaalla oli myöskin toinen minänsä, ja hänen nukkuissaan tämä toinen minä uneksui muinaisuuden takaisia asioita, siivekkäitten matelijain aikaisia, lohikäärmeitten räiskettä ja päällekarkauksia, sen takaista nakertajain tapaisten imettäväisten ketterätä elämää ja vielä sitäkin muinaisempaa, alkumeren rantaliman elämistä. En voi, en uskalla sanoa enempää. Kaikki on liian hämärää, sekavaa ja kammottavaa. Voin vain viitata niihin äärettömiin ja pelottaviin näkyjaksoihin, joiden läpi olen kuin usvassa tuijotellut elämän kehittyessä, en ainoastaan apinasta ylös päin ihmiseen asti, vaan ylöspäin aina matosesta alkaen. Ja nyt palatkaamme kertomukseeni. Minä, Suurhammas, en Nopsajalkaa tuntenut hienompana, sopusointuisempana kasvoiltaan ja ruumiiltaan, pitkäripsisine silmineen, nenävarsineen ja alaspäin aukeavine sieramineen, jotka saattoivat hänet kauneutta lähentelemään. Tunsin hänet vain lempeäsilmäisenä nuorena naisolentona, joka päästeli leppeitä ääniä eikä tapellut. Mielelläni leikin hänen kanssaan, en tiennyt miksi, etsin ruokaa hänen seurassaan ja linnun pesiä hänen kerallansa raiskailin. Ja täytyypä minun tunnustaa, että hän minua paljon opetti puissa kiipeämisessä. Hän oli sangen viisas, sangen voimakas eivätkä mitkään laahaavat liepeet hänen liikkeitänsä estäneet. Jotenkin tähän aikaan Luppakorvassa ilmestyi heikkoja uskottomuuden oireita. Hän sai tavakseen kuljeskella sillä suunnalla, missä oli äitini olinpuu. Hän oli ruvennut pitämään ilkeästä sisarestani, ja Lörppä oli häntä alkanut sietää. Jonkun verran muutakin nuorisoa oli siellä, lähellä asuvain yksiavioparien jälkeläisiä, ja Luppakorva heidän kanssansa leikitteli. Milloinkaan en saanut Nopsajalkaa käymään näiden nuorukaisten joukkoon. Milloin tahansa minä heidän luokseen menin, hän livahti jälellepäin ja katosi. Kerran muistan kaikin voimin houkutelleeni häntä. Mutta hän vilkuili taakseen levottomin silmäyksin, sitten peräysi ja kutsui minua eräästä puusta. Niinpä en minä tavallisesti seurannut Luppakorvaa hänen käydessään uusien ystäväinsä luona. Pidin Nopsajalan toveruutta parempana. Ellei mitään olisi tapahtunut, olisi meistä epäilemättä pari tullut, sillä kumpikin pidimme toisistamme; mutta jotakin tapahtui. Eräänä aamuna, jolloin Nopsajalkaa ei ollut näkynyt, olimme Luppakorva ja minä alhaalla rämeikön suulla tukeilla leikkimässä. Tuskin olimme ehtineet vesille, kun meitä raivokas mylvinä hämmästytti. Se oli Punasilmä. |
| 40 |
Hän kyyristelihe tukkikasan laiteilla, ja hänen silmänsä kiiluivat vihaa meitä kohtaan. Me säikähdimme ankarasti, sillä tässäpä ei ollut ahdassuista luolaa turvapaikkana. Mutta olipa toki kahdenkymmenen jalan leveydeltä vettä välillämme; siinä oli meillä turvaa toistaiseksi, ja me rohkasimme mieltämme. Punasilmä nousi seisaalleen ja alkoi takoa karvaista rintaansa nyrkillään. Meidän kaksi tukkiamme olivat rinnakkain, ja niiden niskassa me istuimme ja nauroimme hänelle. Aluksi oli naurumme vain puolittain luonnollista, pelon sekaista, mutta kun pääsimme vakuutetuiksi hänen voimattomuudestansa, kävimme meluamaan. Hän raivosi ja raivosi meille ja kihnutti hampaitaan voimattomassa kiukussansa. Ja luullen turvassa olevamme, me härnäsimme ja pilkkasimme häntä. Aina me olimme lyhytnäköisiä, me laumalaiset. Punasilmä äkkiä lopetti rintansa takomisen ja hampaittensa kihnutuksen ja juoksi tukkiröykkiön poikki rannalle. Ja aivan yhtä äkisti meidän iloisuutemme vaihtui ällistykseksi. Punasilmän tapana ei ollut niin keveästi jättää kostopuuhiansa. Odottelimme peläten ja vapisten, mitä tulossa oli. Ollenkaan ei mieleemme johtunut meloa tiehemme. Hän palasi pitkästi hypellen röykkiön poikki, toinen iso kätensä täynnä pyöreitä, veden valamia kiviä. Hyvä oli, ettei hän ollut löytänyt isompia lohkareita, kahden tai kolmen naulan painoisia mukuloita, sillä me olimme vain parinkymmenen jalan päässä, ja varmasti hän silloin olisi meidät tappanut. Eikä meidän vaaramme nytkään ollut kovin pieni. Sip! Pieni kiven vinkale siritti sivuksemme melkein kuulan voimalla. Luppakorva ja minä aloimme meloa kiihkeästi. Sip-poh! Luppakorva kivahti äkkiä kivusta. Kivi oli sattunut hänen hartiainsa väliin. Sitten yksi minuun sattui ja minäkin kirahdin. Meidät pelasti vain Punasilmän pommivaraston loppuminen. Hän syöksähti soraläjälle hakemaan uusia, ja sillä aikaa Luppakorva ja minä meloimme pois. Vähitellen soluimme kantomatkan ulkopuolelle, vaikka Punasilmä alati käväsi hakemassa lisää varustuksia ja kivet alinomaa sirisivät ympärillämme. Rämeikön keskellä oli hiukan virtaa, ja kiihkoissamme emme älynneet, että se meitä ajoi jokea kohti. Me meloimme, ja Punasilmä pysyi niin lähellä meitä kuin voi seuraten pitkin rantaa. Sitten hän tapasi suurempia kiviä. Sellaiset varustukset hänen raivoansa lisäsivät. Yksi lohkare, ainakin viiden naulan painoinen, karahti tukkiin minun viereeni, ja niin kova oli sen rysähtäminen, että se sinkautti joukon säleitä, teräviä kuin neulat, sääreeni. Jos se minuun olisi sattunut, olisi se minut surmannut. Ja sitten joen virta meidät tempasi mukaansa. Niin hurjasti me meloimme, että Punasilmä sen ensiksi huomasi, ja ensi varoituksena meille oli hänen voittokiljuntansa. Siinä missä virtaveden laita koski rämeikön veteen, oli kokonainen rykelmä pyörteitä eli pieniä vesikierteitä. Nämä tempasivat kömpelön lauttamme ja pyörittivät sitä edestakaisin, ympäri, sinne tänne. Meiltä melominen jäi, ja kaikki voimat ponnistimme tukkien pitämiseksi koossa, vierekkäin. |
| 41 |
Joessa sattui olemaan jyrkkä käänne sillä kohdalla, missä rämeikkö vetensä purki, ja koko pääjuoksu suuntautui vastapäiselle äyräälle. Ja sitä äyrästä kohti, pohjoista, me kiidimme nopeasti, samalla kulkien virtaa alaspäin. Tällä tavoin pääsimme pian Punasilmän heittomatkan ulkopuolelle, ja viimeksi hänet nähdessämme hän oli kaukana maalla ja hyppeli ylös ja alas veisaten riemulaulujansa. Luppakorva ja minä emme muuta tehneet kuin pitelimme tukkeja yhdessä. Olimme heittäytyneet kohtalon huomaan ja annoimme lauttamme menojansa mennä, kunnes huomasimme, että mennä huljuttelimme pitkin pohjoista rantaa lähes sadan jalan päässä siitä. Sinnepäin aloimme meloa. Täällä virran pääjuoksu viskautui takaisin eteläistä rantaa kohti, ja melomisestamme oli tuloksena, että pääsimme virran poikki sen nopeimmassa ja ahtaimmassa juoksussa. Ennenkuin tiesimmekään, olimme sen ulkopuolella tyvenessä pohjukassa. Tukkimme uivat hitaasti ja vihdoin päätyivät siivosti rantaäyräälle. Luppakorva ja minä ryömimme rannalle. Tukit uivat edelleen pohjukasta pois ja soluivat virtaa alas. Me katsahdimme toisiamme, mutta emme nauraneet. Olimme oudolla maalla, eikä mieleemme juolahtanut, että voisimme palata omalle rannallemme samalla tavalla kuin olimme yli tulleet. Olimme oppineet kulkemaan joen poikki, vaikka emme sitä tienneet. Ja tätä ei kukaan laumalainen ollut ennen tehnyt. Laumastamme ensimmäisinä me jalallamme astuimme joen pohjoiselle rannalle ja luullakseni viimeisinäkin sitäpaitsi. Epäilemättä he sen poikki tulevaisina päivinä olisivat käyneet; mutta tulikansan siirtyminen ja siitä johtunut lauman jäännösten siirtyminen taannutti kehitystämme vuosisatoja. Ei ole tosin olemassa minkäänlaista kertomusta siitä, miten turmiollinen seurauksiltaan oli tulikansan siirtyminen. Itse puolestani olen taipuvainen luulemaan, että se sai aikaan lauman häviön; että me, alemman elämän haarake, jossa ihmisyys iti, nitistyimme yksinkertaisesti pois ja hukuimme siinä ärjyvässä aallokossa, missä joki mereen laski. Luonnollisesti olen minä vastuussa sellaisesta mielipiteestä; mutta minähän hypähdän kertomukseni edelle, ja ennenkuin olen sen lopettanut, on tämän mielipiteen arvokin nähtävissä. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten kauan Luppakorva ja minä vaeltelimme joen pohjoispuolella olevalla maalla. Me olimme kuin autiolle saarelle haaksirikkoutuneita merimiehiä, mikäli kotiin palaamisesta oli toiveita. Me käänsimme joelle selkämme ja viikkoja ja kuukausia harhailimme korvessa, jossa laumalaisia ei yhtään ollut. Sangen vaikeata on minun uudelleen kokoon kutoa kulkujamme ja mahdotonta tehdä sitä päivä päivältä. Suurin osa siitä on hämärää ja epäselvää, vaikka sieltä täältä minulla onkin eläviä muistoja tapahtuneista asioista. Varsinkin muistan, miten me nälkää kärsimme Pitkäjärven ja Kaukojärven välisillä vuorilla ja miten me viidassa nukkuvan vasikan pyydystimme. Siellä myöskin eleli puukansaa metsässä Pitkäjärven ja vuorten välillä. Nehän ne meidät ajoivat vuorille ja pakottivat meidät kulkemaan Kaukojärvelle. |
| 42 |
Ensiksi joelta lähdettyämme, pyrimme länttä kohti, kunnes saavuimme pienelle purolle, joka suomaitten läpitse luikerteli. Täältä käännyimme pohjoista kohti vitkalleen kulkien ja useimpain päiväin kuluttua saavuimme sille järvelle, jota olen sanonut Pitkäjärveksi. Jonkun ajan vietimme sen ylemmässä päässä, mistä yllin kyllin tapasimme ravintoa; ja silloin eräänä päivänä törmäsimme metsässä yhteen puukansan kanssa. Nämä olennot olivat julmia apinoita, eivät muuta. Mutta eivät ne sittenkään paljon meistä eronneet. He olivat tosin karvaisempia; heidän säärensä olivat hiukan kierommat ja pahkuraisemmat, heidän silmänsä vähän pienemmät, heidän kaulansa pikkusen paksumpi ja lyhempi ja heidän sieramensa jonkun verran enemmän painuneella pinnalla olevain aukkojen näköiset; mutta karvoja heillä ei kasvoissaan ollut eikä liioin kämmenpöydässään eikä jalkopohjissaan, ja ääniä he päästelivät samallaisia kuin mekin ja jotenkin samoissa tarkoituksissa. Puukansa ja meidän laumamme olivat kaiken kaikkiaan jotenkin samallaiset. Minä tapasin hänet ensiksi, pienen, kurttuisen, kuivettuneen vanhuksen, ryppykasvoisen, tihrusilmäisen ja tutisevan. Hän oli laillinen ryöstösaalis. Meidän maailmassamme ei mitään myötätuntoisuutta ollut eri rotujen välillä, eikä hän meidän rotuamme ollut. Puuihminen hän oli ja ylen vanha. Hän istui puun juurella – nähtävästi hänen oma puunsa, sillä näimme oksilla räsyisen pesän, missä hän yönsä nukkui. Osotin hänet Luppakorvalle, ja kumpikin syöksyimme hänen kimppuunsa. Hän pyrki kiipeämään, mutta hidaspa oli. Minä tarrasin hänen kinttuihinsa ja vedin hänet takaisin. Sitten oli meillä hupaista. Me nipistelimme häntä, kiskoimme häntä karvoista, puristelimme hänen korviansa, pistelimme tikkuja häneen ja kaiken aikaa nauroimme vesissä silmin. Hänen turha kiukkunsa oli melkein mieletöntä. Hän oli hullunkurisen näköinen, yrittäessään puhaltaa henkiin nuoruutensa kylmenneitä hiiliä, koota voimiansa, jotka vuosien vieriessä olivat menneet ja kuolleet – irvistellessään surkeasti, vaikka tarkoitti julmasti, narskuttaessaan kuluneita hampaitaan yhteen, takoessaan laihaa rintaansa hervottomalla nyrkillään. Hän vielä yski ja läähätti, ryki ja ähisi merkillisesti. Joka kerta kun hän koetti kiivetä puuhun, me vedimme hänet alas, kunnes hän lopulta alistui heikkouteensa, istui vain ja itki. Ja Luppakorva ja minä istuimme hänen vieressään kädet toistemme vyötäisillä ja nauroimme hänen viheliäisyyttänsä. Hänen itkunsa vaihtui uikutukseksi, uikutus valitukseksi, kunnes hän lopulta aikoi kiljua. Tämä hälytti valppautemme, mutta mitä enemmän koetimme saada hänet vaikenemaan, sen äänekkäämmin hän kirkui. Ja silloin kajahti korviimme metsästä koko läheltä: "Hoek! Hoek!" Tähän kuului vastaushuutoja useita ja sangen etäällä kuului syvän basson "Hoek! Hoek! Hoek!" Ja samalla tavalla "Huu-huu!" kuului kaikkialta ympäriltämme. Sitten alkoi ajo. Siitä ei koskaan näyttänyt loppua tulevan. He ajoivat meitä takaa puita myöten, kokonainen heimo, ja melkeinpä olivat saada meidät käsiinsä. |
| 43 |
Meidän oli pakko turvautua maahan, ja täällä meillä olivat edut puolellamme, sillä he olivat todella puukansaa, ja vaikka he kiipeämisessä meidät voittivat, jätimme me heidät jälelle juoksussa maassa. Me puskimme pohjoista kohti heimon ulvoessa kintereillämme. Ahopaikoilla välimatkamme piteni, mutta pehkoissa he pääsivät meitä lähemmäksi, ja monet kerrat pelastuimme vain nipin napin. Kun ajoa yhä jatkui, me ymmärsimme, ettemme ollut heidän rotuaan ja että meidän väliset suhteet olivat kaikkea muuta, vaan eivät myötätuntoisia. Tuntikausia he meitä ajoivat. Metsä tuntui loppumattomalta. Me pyrimme aukeille, missä vain niitä tapasimme, mutta niistä alkoi vain entistä sakeampi metsä. Joskus luulimme jo päässeemme heistä ja istuuduimme lepäämään; mutta aina, ennenkuin olimme huohottamisesta päässeet, kuulimme kirotun "Huu-huu!" huudon ja hirvittävän "Hoek! Hoek! Hoek!" Tämä viimemainittu toisinaan päättyi raakaan "a ha ha haaaaa!" Tällä tavalla meitä metsän läpi pyydysti kiukustunut puukansa. Vihdoinkin, puolivälissä iltapäivää, rinteet alkoivat kohota yhä korkeammiksi ja puut kävivät pienemmiksi. Sitten pääsimme vuoriston ruohoiselle kupeelle. Täällä me saatoimme päästä vauhtiin, ja täällä puukansa luopui ajostaan ja palasi metsiinsä. Vuoristo oli autiota ja tylyä, ja kolmasti sinä iltapäivänä pyrimme uudelleen metsään. Mutta puukansa siellä oli väjyksissä, ja takaisin he meidät ajoivat. Luppakorva ja minä nukuimme sen yön vaivaispuussa, joka ei juuri pensasta suurempi ollut. Mitään turvaa siinä ei ollut, ja huokeasti olisi joku paikalle sattunut pyydystävä eläin meidät saaliikseen napannut. Aamulla, veres kunnioitus mielessämme puukansaa kohtaan, katsahdimme vuorille. Olenpa varma, ettei mitään selvää suunnitelmaa, eipä edes aatoskaan ollut mielessämme. Meitä vain ajoi eteenpäin vaara, josta juuri olimme päässeet. Vaelluksestamme vuoriston poikki on minulla vain utuisia muistoja. Monta päivää olimme tällä autiolla alueella ja surkeasti kärsimme, varsinkin pelosta; kaikki oli niin uutta ja outoa. Kylmääkin kärsimme ja myöhemmin nälkää. Se oli kivien, liriseväin purojen ja pauhaavain putousten lohduton maa. Me kiipeilimme ja laskeusimme valtavia rotkoja ja kuiluja; ja alati, minne katselimmekin, levisi silmiemme eteen joka suunnalle harjanteita harjanteitten perästä, loppumattomia vuoria. Öisin nukuimme koloissa ja halkeamissa, ja eräänä kylmänä yönä me kapusimme hinterän kiviröykkiön huipulle, joka oli melkein puun muotoinen. Mutta sitten vihdoinkin eräänä kuumana päivänä, jolloin nälkä meitä pyörrytti, tapasimme toki lohdutusta. Täältä korkealta maanselältä näimme pohjoisessa päin pienenevien, alenevien harjanteitten takana etäisen järven kimmellyksen. Aurinko sen pinnalle paistoi ja sen ympärillä oli aukeita tasaisia ruohoketoja; idässäpäin taas näimme laajalle ulottuvan metsän tummat piirteet. Kaksi päivää meiltä meni järvelle kulkiessa, ja nälästä olimme heikot; mutta sen rannalta tapasimme puolikasvuisen vasikan, joka näreikössä kyyryssänsä nukkui. |
| 44 |
Paljon vaivaa se meille tuotti, sillä muuta asetta sen tappamiseksi emme tunteneet kuin kätemme. Ahmittuamme itsemme täyteen, kannoimme lihajätteet idän puoleiseen metsään ja kätkimme ne puuhun. Milloinkaan emme sille puulle enää palanneet, sillä siinä purossa, joka Kaukojärvestä juoksi, oli ihan sakeana lohia, jotka merestä olivat kutemaan nousseet. Järvestä länteen ulottuivat ruohomaat, ja täällä oli laumoittain bisoneita ja karjaa. Siellä oli myöskin villikoiran parvia, ja kun mitään puita ei siellä kasvanut, ei ollut se paikka meille turvallinen. Päiväkausia seurasimme virtaa pohjoista kohti. Sitten, en tiedä mistä syystä, me yhtäkkiä poikkesimme virralta ja painuimme itää kohti, sitten kaakkoon halki suuren metsän. Minä en teitä kiusaa vaelluksellamme. Mainitsen sen vain osottaakseni, kuinka me lopuksi saavuimme tulikansan maahan. Me jouduimme joelle, mutta omaksi joeksemme sitä emme tunteneet. Olimme olleet eksyksissä niin kauan, että olimme tottuneet pitämään eksyksissä oloa luonnollisena asiana. Muistellessani tätä aikaa, näen selvästi, miten mitä sokein sattuma elämämme ja kohtalomme luo. Emme tienneet, että se oli meidän jokemme – se ei mistään käynyt selville; ja ellemme olisi sen poikki kulkeneet, emme tietenkään koskaan olisi lauman luokse palanneet; enkä minä, nykyinen, tuhannen vuosisataa myöhemmin, olisi milloinkaan syntynyt. Mutta kuitenkin sekä Luppakorva että minä halusimme ankarasti palata. Matkallamme olimme kokeneet koti-ikävää, oman rotumme ja maamme kaipuuta; ja useastipa muistelin Nopsajalkaa, sitä nuorta naisolentoa, joka leppeitä ääniä päästeli, jonka kanssa hyvä oli olla ja joka yksiksensä eleli, kenenkään tietämättä missä. Häntä muistellessani minusta tuntui kuin olisi minun nälkä, ja sellaista tunsin, vaikka minun ei nälkä ollut ja vaikka vastikään olin syönyt. Mutta se joki. Ravintoa oli yllin kyllin, pääasiassa marjoja ja meheviä juuria, ja joen partaalla leikimme ja teutaroimme kaiket päivät. Ja aatos heräsi Luppakorvassa. Aatoksen synty oli aivan selvä kehityksessänsä. Minä sen näin. Hänen silmiensä ilme kävi surulliseksi ja vaikeroivaksi, ja hän oli sangen rauhaton. Sitten hänen silmänsä kävivät sameiksi kuin olisi hän menettänyt vasta heränneen aatoksensa johtolangan. Sitä seurasi taas surullinen, vaikeroiva ilme, kun aatos mielessä pysyi ja hän sen uudelleen sai haltuunsa. Hän katsahti minua, jokea ja kaukaista rantaa. Hän koetti puhua, mutta ei ollut hänellä ääniä, millä aatostansa selvittää. Tuloksena oli älähdys, joka sai minut nauramaan. Tämä häntä suututti, ja hän tölmäsi minua äkkiä, niin että lensin selälleni. Tietysti tappelu seurasi, ja lopulta minä hänet ahdistin puuhun, jossa hän valtasi haltuunsa pitkän oksan ja torjui minut pois joka kerta kun hänen kimppuunsa yritin. Ja aatos oli hämäriin paennut. Minä en sitä tuntenut ja hän oli sen unohtanut. Mutta seuraavana aamuna se heräsi hänessä uudelleen. Ehkäpä kotivaisto hänessä vakaantui ja aatoksen saattoi pysyväiseksi. Joka tapauksessa se hänellä oli ja selvempänä kuin ennen. |
| 45 |
Hän minut vei vesirajalle, missä tukki oli pohjukkaan tarttunut. Minä luulin häntä haluttavan leikkiä, samoinkuin olimme rämeikön suussa leikkineet. Ja niin luulin yhä edelleen, kun näin hänen hinaavan toista tukkia alempaa rannalta. Vasta rinnakkain tukeilla ollessamme ja pitäessämme niitä yhdessä virtaan melottuamme ymmärsin hänen aikomuksensa. Hän taukosi melomasta ja viittasi etäiselle rannalle, ryhtyi taas melomaan, samalla päästellen äänekkäitä, rohkaisevia ääniä. Minä ymmärsin ja innokkaasti meloimme. Nopea virta meidät mukaansa tempasi, kiidätti meitä eteläistä rantaa kohti, mutta ennenkuin ehdimme maalle nousta, se nakkasi meidät takaisin pohjoiselle rannalle. Tällöin syntyi erimielisyys. Nähdessäni pohjoisen rannan niin lähellä, aloin meloa sinne. Luppakorva koetti meloa eteläistä rantaa kohti. Tukit pyörivät ympäri, emmekä me päässeet minnekään, ja kaiken aikaa metsä vilahteli sivutsemme, meidän kiitäessä virtaa alas. Emme voineet tapella. Ymmärsimme, että olisi ollut hulluutta kätemme ja jalkamme irroittaminen tukeista, jotka vain siten yhdessä pysyivät. Mutta kielin me riitelimme ja toisillemme närkästelimme, kunnes virta kiidätti meidät eteläistä äyrästä kohti uudelleen. Se oli nyt lähin päämäärä, ja kaikessa sovussa rupesimme yhdessä sinnepäin melomaan. Maalle laskimme erääseen poukamaan, ja kiipesimme heti puihin tähystelemään ympäristöä. Vasta sen päivän jälkeisenä yönä kuin olimme joutuneet joen etelärannalle, tapasimme tulikansaa. Varmaankin joku vaeltava metsästäjäjoukko oli leiriytynyt lähelle sitä puuta, jonka Luppakorva ja minä olimme yöpuuksemme valinneet. Tulikansan äänet ne ensiksi meitä säikäyttivät, mutta myöhemmin pimeän tultua huomiotamme herätti tuli. Varovasti ja ääntä pitämättä hiiviskelimme puusta puuhun, kunnes hyvästi voimme katsella näkymöä. Lähellä jokea olevalla aholla puitten keskellä paloi tuli. Sen ympärillä oli puolikymmentä tulilaista. Luppakorva kapsahti äkkiä minuun kiinni, ja tunsin hänen vapisevan. Katsahdin tarkemmin ja näin sen pienen kurttuisen metsästäjävanhuksen, joka oli ampunut Hammasrikon jotenkin kolmisen vuotta sitten. Hänen noustessaan ylös ja käydessään nakkaamassa lisää puita nuotioon, näin hänen onnahtelevan raajarikkoisella jalallaan. Mikä siinä lie ollutkin, jokin parantumaton vaiva se oli. Hän näytti vieläkin kuivemmalta ja kurttuisemmalta kuin ennen, ja hänen kasvojensa karvat olivat aivan harmaat. Toiset metsästäjät olivat nuoria miehiä. Maassa heidän lähellään huomasin heidän kaarensa ja nuolensa, ja tunsinpa, mitä aseita ne olivat. Tulilaisilla oli eläinten nahkoja vyötäisten ympärillä ja hartioilla. Mutta heidän käsivartensa ja säärensä olivat alastomat, eikä heillä liioin ollut mitään jalkaverhoja. Kuten ennen olen sanonut, eivät he olleet aivan niin karvaiset kuin me, laumalaiset. Heidän päänsä ei ollut iso, ja heidän ja laumalaisten välillä oli sangen vähän erotusta pään kaltevuusasteeseen nähden silmistä lähtien taaksepäin. He eivät olleet niin kumaraisia kuin me eivätkä liioin niin joustavia liikkeissään. |
| 46 |
Heidän selkärankansa, lanteensa ja polvijänteensä tuntuivat olevan kankeammat. Eivät liioin heidän käsivartensa olleet niin pitkät kuin meidän, enkä huomannut, että he koskaan olisivat tasapainoansa tukeneet kulkiessaan käsillään maata hiipaisten molemmin puolin. Heidän lihaksensakin olivat pyöreämmät ja sopusuhtaisemmat kuin meidän, ja heidän kasvonsa olivat miellyttävämmät. Heidän nenäreikänsä olivat alaspäin avoimet; samoin heidän nenävartensa oli kehittyneempi, ei näyttänyt niin lattealta eikä moukaroidulta kuin meidän. Heidän huulensa eivät olleet niin veltot ja riippuvat eivätkä heidän kulmahampaansa niin paljon torahampaita muistuttaneet. Mutta yhtä ohuthuulisia he olivat kuin mekin, eivätkä paljon enemmän painaneetkaan. Kaiken kaikkiaan he vähemmin meistä erosivat kuin me puukansasta. Kaikki kolme lajia olivat kyllä keskenään sukulaisia eivätkä kovin kaukaisiakaan. Nuotio, jonka ympärillä he istuivat, oli sangen miellyttävä. Luppakorva ja minä istuimme tuntikausia tähystelemässä liekkejä ja savua. Lumoavinta se oli silloin, kun uutta polttoainetta nakattiin ja kipinäsäihke lensi ilmoille. Minä olisin halunnut päästä lähemmäksi katsomaan tulta, mutta eipä ollut minkäänlaista keinoa. Kyyryksissä olimme erään puun haarukassa ahon laidalla, emmekä uskaltaneet antautua alttiiksi ilmitulemisen vaaralle. Tulilaiset olivat kyykyllänsä tulen ääressä ja nukkuivat pää kumarruksissa polvia vasten. Sikeästi he eivät nukkuneet. Heidän silmänsä värähtelivät nukkuessa, ja levottomia he olivat. Aina tavan takaa joku nousi ja nakkasi lisiä puita nuotioon. Valopiirin ympärillä metsän pimeydessä ulvahteli pyydysteleviä eläimiä. Luppakorva ja minä saatoimme ne äänistä tuntea. Siellä oli villejä koiria ja hyena, ja hetken aikaa kuului suurta kiljuntaa ja mörinää, joka silmänräpäyksessä herätti koko tulilaisten nukkuvan piirin. Kerran koiras ja naarasleijona seisoi puumme alla ja tuijotteli nuotiota karvat pystyssä ja silmät kiiluen. Koiras pieksi kylkiänsä ja oli kiihkosta levoton, aivan kuin olisi halunnut loiskahtaa eteenpäin ja siepata itselleen makupalan. Mutta naaras oli varovampi. Se se älysi meidät, ja pari seisoskeli meitä katsellen hiljaa, sieramet väreillen ja vainuillen. Sitten ne naukuivat, katsahtivat kerran vielä nuotioon ja kääntyivät takaisin metsään. Paljon pitemmän ajan Luppakorva ja minä pysyimme paikallamme katselemassa. Tavan takaa kuulimme raskaitten olentojen liikkeestä syntyvää räiskettä ja ritinää viidoista ja pensastoista, ja pimeässä piirin vastapäisellä puolella näimme silmien kiiluvan tulen hohteessa. Etäämmältä kuulimme leijonan naukumista, ja vielä kauempaa kajahti jonkun iskun alaisen eläimen kirahdus, joka juontipaikalla loiskehti ja teutaroi. Joelta samoin kuului sarvikuonojen rietasta röhkintää. Aamulla, kun olimme kylliksi nukkuneet, hiivimme takaisin tulen laiteille. Se vielä kyti, mutta tulilaiset olivat menneet. Varmuuden vuoksi kiersimme piirin metsässä ja juoksimme sitten tulelle. Minä halusin nähdä, minkälaista se oli, ja peukalon ja etusormen väliin nappasin hehkuvan hiilen. |
| 47 |
Se tuskan ja pelon kiljahdus, jonka päästin nakatessani sen pois, säikäytti Luppakorvan puihin ja hänen pakonsa pelästytti minut perässä. Seuraavalla kerralla palasimme varovaisempina ja vältimme hehkuvia hiiliä. Kävimme matkimaan tulimiehiä. Kyykistelimme tulen ääreen ja päät kumarruksissa polvien varaan olimme nukkuvinamme. Sitten apinoimme heidän puhettaan, lasketellen toisillemme ääniä heidän tavallaan ja päästellen kurkustamme mitä sotkuisinta siansaksaa. Muistin nähneeni sen kurttuisen vanhan metsästäjän kohennelleen tulta seipäällä. Minäkin kohentelin tulta seipäällä, käännellen esille kasottain hehkuvia hiiliä ja pilvittäin valkeata tuhkaa. Tämä oli suurta urheilua, ja pian olimme aivan valkean tuhan vallassa. Luonnollista oli, että matkimme tulilaisia uudelleen sytyttämällä nuotion. Ensiksi koetimme pieniä puupalasia. Se onnistui. Puut posahtivat räiskähtäen liekkiin, ja me tanssimme ja mölisimme mielissämme. Sitten aloimme nakella suurempia puupalasia. Yhä enemmän niitä lisäilimme, kunnes nuotiomme oli koko valtava. Edestakaisin tassuttelimme kiihkoissamme, kiskoen metsästä kuivuneita oksia ja rankoja. Liekit loimuilivat yhä korkeammalle, ja savupatsas tavotti puiden latvat ja yhä kohosi. Siinä oli verratonta räiskettä, rätinää ja pauhua. Se oli kaikkein merkittävin työ, mitä koskaan olimme käsillämme matkaan saattaneet, ja olimmepa siitä ylpeät. Mekin olimme tulilaisia, niin päättelimme siinä tanssiessamme valkeina menninkäisinä palon äärellä. Kuiva ruoho ja matalat pensaat syttyivät tuleen, mutta emmehän me sitä huomanneet. Äkisti suuri puu ahon laidassa lehahti liekkiin. Sitä katselimme ällistynein silmin. Siitä paistava kuumuus ajoi meidät peräytymään. Toinen puu syttyi, vielä kolmas ja sitten jo puolikymmentä. Me pelästyimme. Hirviö oli murtautunut irti. Peloissamme kyyristyimme maahan; mutta tuli ahmi pitkin piiriä ympäristön ja sulki meidät sisäänsä. Luppakorvan silmään ilmestyi se surkea ilme, joka aina oli käsittämättömyyden seuralainen, ja tiedänpä minun silmissäni saman ilmeen viivähtäneen. Me toisiimme turvausimme, käsivarret toistemme ympärillä, kunnes kuumuus meidät saavutti ja palavain karvain haju tuntui sieramissamme. Silloin sävähdimme pystyyn ja pakenimme länttä kohti metsän halki, taaksemme vilkuillen ja naureskellen juostessamme. Keskipäivän aikoihin saavuimme niemimaan kaulakkeelle, jonka, kuten jälestäpäin huomasimme, muodosti laaja, melkeinpä ympyräksi kiertynyt joen polveke. Aivan kaulakkeen poikki jonoili useita matalia ja osittain metsäisiä kunnaita. Näiden yli me kiipeilimme, katsellen takanamme olevaa metsää, josta nyt oli tullut liekkimeri, samoava kohti itää nousevan tuulen mukana. Me painuimme yhä länttä kohti jokivartta pitkin, ja ennenkuin aavistimmekaan, olimme keskellä tulikansan asumuspaikkaa. Tämä paikka oli loistavasti valittu puolustuksen suhteen. Se oli niemi, jota kolmelta taholta suojasi koukkuileva joki. Vain yhdeltä puolen sinne maalta päin pääsi. Se oli niemen ahdas kaulake, ja täällä monet matalat kunnaat olivat luonnollisia esteitä. |
| 48 |
Muusta maailmasta kokonaan eristettynä tulikansa lie täällä elänyt ja vaurastunut pitkät ajat. Itse asiassa arvelen, että juuri heidän vaurastumisensa aiheutti heidän myöhemmän vaelluksensa, joka niin suurta vauriota tuotti laumallemme. Tulikansa oli kai lukumäärältään lisääntynyt, kunnes he joutuivat epämukavaan puristukseen olopaikkansa rajojen sisällä. He vaeltivat laajemmalle ja vaeltaessaan ajoivat laumaa edellään, asettuivat itse luoliin ja anastivat sen alueen, joka meidän hallussamme oli ollut. Mutta vähänpä Luppakorva ja minä kaikkea tätä uneksimme, huomatessamme olevamme tulikansan pääpesässä. Yksi aatos meissä vain eli, päästä pois, vaikka emme voineet olla uteliaisuudessamme tirkistelemättä kyläkuntaa. Ensi kerran näimme tulilaisten vaimoja ja lapsia. Viimemainitut juoksentelivat enimmäkseen alastomina, ensinmainituilla taas oli yllään villieläinten nahkoja. Tulilaiset, samoinkuin mekin, asuivat luolissa. Luolien edessä oleva aho vietti jokea kohti, ja aholla paloi runsaasti pikku nuotioita. Mutta en tiedä, keittikö tulikansa ruokansa vai eikö. Luppakorva ja minä emme nähneet heidän keittävän. Mutta arvelenpa, että he varmaankin olivat jonkinlaisen alkuperäisen keittotaidon kehittäneet. Samoinkuin mekin, he kantoivat joesta vettä kurpitsan kuorilla. Liikettä siellä oli runsaasti ja vaimojen ja lasten huutoja kuului. Viimemainitut leikkivät ja ilvehtivät aivan samalla tavalla kuin laumalaistenkin lapset, ja enemmän he olivat laumalaisten lasten näköisiä kuin täyskasvuiset tulilaiset täyskasvuisten laumalaisten. Luppakorva ja minä emme kauan kuhnustelleet. Näimme muutamain puolikasvuisten poikasten ammuskelevan nuolella ja kaarella, ja me puitimme takaisin tuuheimpaan metsään ja jatkoimme matkaa joelle. Ja sieltä tapasimme lautan, todellisen lautan, nähtävästi jonkun tulilaisen tekemän. Molemmat hirret olivat solakat ja suorat, ja ne olivat yhteen niotut sitkeillä juurilla ja ristipuilla. Tällä kerralla aatos pälkähti meidän molempain mieleen yhtaikaa. Olimmehan pyrkimässä pois tulikansan alueelta. Meloa joen yli hirsillä, sehän verraton keino! Kiipesimme lautalle ja työnsimme sen liikkeelle. Mutta äkkiä jokin tempasi lauttaa ja lennätti sen voimakkaasti myötävirtaa rantaa vasten. Äkillinen pysäys melkein oli tärskäyttää meidät veteen. Lautta oli juuresta punotulla köydellä kiinnitetty puuhun. Sen me irrotimme, ennenkuin uudelleen työnsimme lautan vesille. Ennenkuin olimme meloneet lauttamme kokonaan virtaan, olimme ajautuneet niin kauas alaspäin, että saatoimme täydellisesti nähdä tulikansan asuinsijat. Niin uutterasti olimme kiintyneet melomiseemme, silmät suunnattuina vastapäiselle rannalle, että emme mitään tienneet, ennenkuin huomiomme heräsi rannalta kuuluvaan kirkunaan. Katsahdimme ympärillemme. Siellä oli tulilaisia useita, katsellen ja viittoillen meitä, ja lisää ryömi esille luolista. Me istuuduimme katselemaan ja unohdimme koko melomisen. Rannalla oli ankara meteli. Muutamat tulimiehet laukasivat kaarensa meitä kohti, ja muutamat nuolet putosivat lähellemme, mutta liian pitkä oli välimatka. |
| 49 |
Se oli suuri päivä Luppakorvalle ja minulle. Idässä meidän sytyttämämme palo täytti puolen taivasta savulla. Ja täällä olimme täysin turvassa keskijoella, kiertäen tulilaisten pääpesää. Me istuimme ja nauroimme heille ohi kiitäessämme, viilettäissämme kohti etelää, itäkaakkoa ja koillistakin ja sitten taas kohti itää, kaakkoa ja etelää ja ympäri länteen, kaartaen suuren kaksoispolvekkeen, missä joki melkein kiertäytyi solmuun. Länttä kohti kiitäessämme, tulilaiset kaukana takanamme, tulla tupsahti tuttu näköala silmiemme eteen. Se oli suuri juontipaikka, jonne olimme kerran pari kulkeneet katselemaan eläinnäyttelyä, kun eläimet juomassa kävivät. Sen takana tiesimme olevan porkkanamaan, jonka toisella puolella olivat luolat ja lauman asuinsijat. Aloimme meloa rantaa kohti, joka nopeasti livahteli ohitsemme, ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme lauman käyttämillä juontipaikoilla. Siellä oli naisia ja lapsia, veden kantajia, koko joukko kurpitsan kuoriaan täyttämässä. Meidät nähdessään he livistivät pelosta mielettöminä kulkutietä ylöspäin, niin että heiltä kokonainen jono kurpitsan kuoria tipahteli tielle. Astuimme maihin ja tietysti jäi meiltä lautta sitomatta kiinni, ja se liukui tiehensä jokea alaspäin. Varsin varovaisesti hiivimme kulkutietä ylöspäin. Lauma oli kokonaan kadonnut koloihinsa, vaikka siellä täällä näimme naaman meitä tirkistelevän. Merkkiäkään ei näkynyt Punasilmästä. Olimme jälleen kotona. Ja sinä yönä nukuimme omassa pienessä luolassamme korkealla jyrkänteen rinnassa, vaikka meidän ensin oli sieltä häädettävä pari kiukkuista nuorukaista, jotka sen olivat haltuunsa ottaneet. Kuukaudet kuluivat. Tulevaisuuden draama ja murhenäytelmä ei vielä ollut näyttämölle ehtinyt, ja siihen mennessä me pähkinöitä survoimme ja elimme. Muistan silloin olleen hyvän pähkinävuoden. Me täyttelimme kurpitsan kuoremme pähkinöillä ja kuljetimme niitä survomispaikoille. Me asetimme ne kiven kouruun ja kiven mukula kädessämme survoimme ne rikki ja sitä myöten söimme kuin saimme survotuksi. Syksy oli käsissä, kun Luppakorva ja minä palasimme pitkältä seikkailumatkaltamme, ja sitä seuraava talvi oli lauhkea. Useasti pistäysin vanhan kotipuuni ympäristössä ja monasti etsiskelin koko alueen mustikkasuon ja sen rämeikön suun välillä, missä Luppakorva ja minä olimme purjehdustaidon oppineet, mutta vihiäkään en saanut Nopsajalasta. Hän oli kadonnut. Ja minä häntä kaipasin. Minua ahdisti se nälkä, josta olen maininnut ja joka oli ruumiillisen nälän sukua, vaikka se usein minut valtasi vatsani täytenäkin ollessa. Mutta kaikki etsimiseni oli turhaa. Mutta elämä ei luolilla ollut yksitoikkoista. Punasilmää siellä oli varottava. Luppakorva ja minä emme koskaan tunteneet hetkenkään rauhaa, paitsi ollessamme omassa pikku luolassamme. Huolimatta aukon laajentamisesta, jonka olimme suorittaneet, oli se yhä puristavan ahdas meidän kulkea. Ja vaikka me tavan takaa sitä yhä laajensimme, oli se vieläkin liian ahdas Punasilmän mahdottomalle ruholle. Mutta eipä hän koskaan luolaamme enää hyökännytkään. |
| 50 |
Hän oli ottanut opikseen, ja kaulassa oli hänellä pullea pahka osottamassa minun nakkaamani kiven jälkeä. Tämä pahka ei koskaan sulanut, ja se oli siksi mahtava, että sen saattoi etäämmältäkin havaita. Useinpa minä ylen mieluisasti tarkastelin tätä kätteni työn todistusta; ja joskus ollessani itse taatusti turvassa, sen näkeminen puristi minulta naurunkin. Vaikka toiset laumalaiset eivät olisikaan tulleet avuksemme, jos Punasilmä olisi yhä tavoitellut Luppakorvaa ja minua palotellakseen meidät heidän silmäinsä edessä, olivat he kuitenkin myötätuntoisina meidän puolellamme. Ehkäpä se ei ollut myötätuntoa, vaan tapa, millä he Punasilmää vihaavansa ilmaisivat; he joka tapauksessa aina meitä varottivat hänen lähetessään. Metsässä, juontipaikoilla tai aholla luolien edustalla, aina he ehättivät meitä varottamaan. Sillä tavalla oli meillä monia silmiä puolellamme Punasilmää, muinaisperimystä, vastaan taistellessamme. Kerran hän oli saada minut käsiinsä. Oli aikainen aamu, eikä lauma vielä ollut ylhäällä. Hän katkasi tieni, kun yritin luolaani ylös jyrkänteelle. Ennenkuin ehdin mitään miettiäkään, olin syöksähtänyt kaksiosaiseen luolaan – samaan, minne Luppakorva ensiksi oli minun käsistäni päässyt monia vuosia aikaisemmin ja jossa vanha sapelihammas oli tappionsa kärsinyt kahta laumalaista vainotessaan. Olin ahtautunut molempia luolia yhdistävän käytävän läpi ja huomannut, että Punasilmä ei minua seurannut. Mutta samassa hän syöksähti luolaan ulkopuolelta. Minä luikertelin takaisin käytävän läpi, ja hän syöksähti ulos ja toisesta aukosta jälleen sisälle. Minä vain kertailin kulkuani käytävän läpi. Hän piti minua siellä puoli päivää, ennenkuin hellitti. Sen jälkeen, kun Luppakorva ja minä jotenkin varmasti tiesimme ehtivämme kaksoisluolaan, emme enää peräytyneetkään ylös äyräälle omaan luolaamme, kun Punasilmä nähtäville ilmestyi. Me pidimme vain häntä silmällä ja varoimme, ettei hän päässyt peräytymistämme katkaisemaan. Tämän talven aikana Punasilmä surmasi silloisen vaimonsa rääkkäämällä ja alati häntä pieksemällä. Olen sanonut häntä muinaisperimykselliseksi, mutta tässä suhteessa hän oli pahempi kuin muinaisperimys, sillä alempain eläinten urokset eivät rääkkää eivätkä murhaa puolisoitaan. Tässä suhteessa arvelen Punasilmän, huolimatta hänen moninaisista muinaisperimyksellisistä taipumuksistaan, tulevaisuuden miehen oireeksi, sillä ihmissuvun urokset ainoastaan puolisoitaan murhaavat. Kuten oli odotettavissakin, Punasilmä vaimonsa tieltä raivattuaan kävi etsimään toista. Hänen valintansa sattui Helkkykieleen. Hän oli Kololuu vanhuksen pojan, Kaljukyljen tytär. Hän oli nuori olento, sangen kärkäs lauleskelemaan luolansa suulla päivän laskiessa, ja aivan hiljattain hän oli ruvennut Koukkupolven puolisoksi. Tämä oli rauhallinen olento, ei häirinnyt ketään eikä ollut taipuvainen toveriensa kanssa kinastelemaan. Ei hän liioin ollut mikään tappelija. Pieni hän oli ja kuiva eikä pystynyt jaloillansa niin temppuilemaan kuin me toiset. Ei ollut Punasilmä ikinä katalampaa tekoa tehnyt. |
| 51 |
Äkisti Helkkykieli syöksähti kulkutietä myöten juontipaikalta ylös, Punasilmä kintereillä. Hän juoksi puolisonsa luokse. Pikku Koukkupolvi parka säikähti pelottavasti. Mutta hän oli sankari. Hän tiesi olevansa kuoleman kuilulla, mutta pakoon ei hän juossut. Hän nousi seisaalleen, ärisi, niskakarvansa kohotti ja irvisti hampaillaan. Punasilmä mölysi raivossaan. Se oli hänestä rikos, että jokukaan laumasta häntä uskalsi vastustaa. Hänen kätensä tormasi esille ja tarrasi Koukkupolvea kurkkuun. Tämä upotti hampaansa Punasilmän käsivarteen; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Koukkupolvi niskat nujerrettuina kiemurteli ja vääntelihe maassa. Helkkykieli kirkui ja ulisi. Punasilmä tarttui hänen päänsä hiuksiin ja kiskoi häntä luolaansa kohti. Hän piteli häntä raakamaisesti kiivetessään ja kiskoi ja laahasi hänet luolaansa. Me olimme sangen kiukuissamme, mielettömän, kiljuvan kiukkuisia. Rintaamme takoen, karvat pystyssä ja hampaita louskuttaen me keräännyimme kokoon aholle. Tunsimme laumavaiston vaikutusta, aivan kuin yhteistoimintaan pakottavaa vetovoimaa, aavistusta yhteisvoimasta. Tämä yhteistoiminnan tarve kiertyi mieliimme hämärällä tavalla. Mutta eipä ollut mitään keinoa, millä saada se käyntiin, koska ei ollut sen ilmaisukeinoakaan. Me emme käyneet yhdessä Punasilmää tuhoamaan, koska meiltä kieli puuttui. Hämärästi mielessämme sorvailimme aatoksia, joilla ei aatosten esikuvia ollut. Nämä esikuvat olivat vielä hitaasti ja tuskallisesti kehittyväin keksintöjen takana. Me koetimme tavoitella niitä hämäriä aatoksia vastaavia ääniä, jotka varjojen lailla liihottelivat läpi tietoisen olemuksemme. Kaljukylki alkoi äänekkäästi lörpöttää. Äänillään hän ilmaisi kiukkunsa Punasilmää kohtaan ja halunsa piestä häntä. Siihen asti hän pääsi ja siihen asti me häntä ymmärsimme. Mutta kun hän koetti ilmaista sitä yhteistoimintaan työntävää pakotusta, joka hänen mielessänsä väikkyi, hänen äänensä kävivät sotkuisiksi. Sitten Pitkänaama alkoi nostella karvojaan ja takoa rintaansa sekä lörpöttää. Toinen toisensa jälkeen me yhdyimme raivonpuuskaan, kunnes yksin Kololuu vanhuskin motkotti ja pölpötti särkyneellä äänellään ja kurttuisilla huulillaan. Joku tarttui seipääseen ja alkoi takoa sillä hirttä. Heti hän oli saanut käyntiin jonkinlaisen tahdin. Tietämättämme meidän kivakat huutomme ja kiljahduksemme väistyivät tämän tahdin tieltä. Sen vaikutus meihin oli lientävä; ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme raivomme unohtaneet ja jonkinlaiset hih-hei-naukujaiset olivat täydessä käynnissä. Nämä hih-hei-naukujaiset kuvasivat loistavasti lauman epäjohdonmukaisuutta ja ristiriitaisuutta. Tällöinkin meidät oli yhteen johtanut keskinäinen raivo ja yhteistoimintaa tavoittava vaisto, mutta ensi alkeillaan olevan tahdin synnyttäminen sen haihdutti olemattomiin. Me olimme yhteiseläjiä ja parvissa asuvia, ja nämä laulu ja nauruleperrykset meitä tyydyttivät. Tavallaan nämä hih-hei-naukujaiset olivat ensimäisten ihmisten neuvottelujen oireita ja myöhemmän ajan ihmisten suurten kansalliskokousten ja kansainvälisten kongressien enteitä. |
| 52 |
Mutta meiltä, nuoren maailman laumalta, puuttui puhetta, ja milloin me siten yhteen keräännyimmekin, saimme aikaan vain pääpelin sekoituksen, ja siitä syntyi yksitoikkoinen tahti, joka itsessänsä sisälsi vasta tulevan taiteen pääainekset. Se oli sikiävää taidetta. Nämä tapaamamme tahdit eivät suinkaan olleet pitkäaikaisia. Yksi tahti pian hävisi ja pirullinen sekamelska vallitsi, kunnes jälleen saman tahdin tavoitimme tai uuden loimme. Joskus puolikymmentä eri tahtia tärähteli yhtaikaa, kutakin kannattamassa oli ryhmäkunta, joka kiinteästi pyrki toiset tahdit vaientamaan. Sekamelskan vallitessa jokainen mölysi, hakkasi, ulvoi, kirkui ja tanssi, itsekukin itseensä tyytyväisenä, pyrkien omien aatostensa ja tahtonsa voimalla himmentämään kaikki toiset; ja kukin piti itseänsä tämän kaiken todellisena keskuksena, oli sillä hetkellä kaikesta yhtenäisyydestä erillään toisiin kaikkeuskeskuksiin nähden, joita hänen ympärillään hyppeli ja kirkui. Sitten seurasi tahti – käsien taputusta, seipäällä hirteen iskemistä, hyppyjen kertaamista jonkun esimerkin mukaan tai jonkun laulua, joka repäisevästi ja säännöllisesti, nousten ja laskien päästeli suustaan: "E-pang, e-pang! E-pang, e-pang!" Toinen toisensa jälkeen itseensä keskittyneet laumalaiset yhtyivät siihen, ja pian kaikki köörissä tanssivat ja lauloivat. "Ha-ah, ha-ah, ha-ah-ha!" oli meidän suosituita köörilaulujamme, ja toinen oli: "Eh-vah, eh-vah, eh-vah-hah!" Ja sillä tavalla me mielipuolisen hullunkurisina hypellen, teutaroiden ja nurin niskoin mukkelehtien tanssimme ja lauloimme esiaikaisen maailman hämärässä päivänlaskussa, entisen mielentilamme unohtaen ja yhteisvoimin ponnistellen vain aistillisen mielettömyyden aikaan saamiseksi keskuudessamme. Ja niinpä raivomme Punasilmää kohtaan suli pois taiteen vaikutuksesta, ja me kirkuilimme hurjaa hih-hei-lepertelyämme, kunnes yö meitä kauhuistansa varoitti, ja me ryömimme kivikoloihimme, leppeästi toinen toistamme huhuillen tähtien syttyessä ja pimeyden maata vallitessa. Vain pimeätä me pelkäsimme. Ei ollut meillä uskonnon ituakaan, ei käsitystä näkymättömästä maailmasta. Tunsimme vain todellisen maailman ja pelkäsimme vain tosiasioita, aistimilla havaittavia vaaroja, lihasta ja verestä luotuja eläimiä, jotka vaanivat. Ne meidät pimeän peloiksi tekivät, sillä pimeys oli pyydysteleväin eläinten aikaa. Silloin ne pesistänsä esille tulivat ja iskivät pimeästä, missä ne näkymättömissä vaaniskelivat. Ehkäpä tästä pimeyden todellisten olentojen pelosta se olemattomain olentojen pelko myöhemmin oli kehittyvä, jonka huipuksi muodostui kokonainen valtava näkymätön maailma. On luonnollista, että mielikuvituksen kasvaessa kuoleman pelko lisääntyi, kunnes tuleva kansa tämän pelon muovaili pimeyden kanssa yhteen ja sen kansoitti hengillä. Luullakseni oli tulikansa jo ruvennut pelkäämään pimeätä tällä tavalla; mutta kun me laumalaiset hih-hei-naukujaisemme keskeytimme ja koloihimme pakenimme, niin sen aiheuttivat vanha sapelihammas, leijonat ja sakaalit, villit koirat ja sudet sekä kaikki nälkäiset, lihaa syövät pedot. |
| 53 |
Luppakorva meni naimisiin. Se tapahtui toisena talvena seikkailumatkamme jälkeen, ja olipa se sangen odottamatonta. Minua hän ei mitenkään varottanut. Ensiksi sain sen tietää kerran illan hämärässä kiivetessäni jyrkännettä luolallemme. Tunkeusin aukkoon, mutta siihen pysähdyin. Siellä ei minulle tilaa ollut. Luppakorva oli sen puolisonsa kanssa ottanut haltuunsa, ja tämä puoliso oli minun sisareni, isäpuoleni, Lörpän, tytär. Koetin väkisin tunkeutua sisälle. Tilaa siellä oli vain kahdelle ja se tila oli jo otettu. Sitäpaitsi olin minä heihin nähden epäedullisessa asemassa, ja olinpa iloissani, kun pääsin peräytymään sillä kaupalla, että he minua repivät ja karvoista kiskoivat. Sen yön ja monia muita nukuin kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä. Kokemukseni mukaan se tuntui melkoisen turvalliselta. Kun kerran ne kaksi laumalaista olivat siellä säilyneet sapelihampaan kynsistä ja minä Punasilmän käsistä, niin minusta tuntui, että voisin pyydystelevien eläinten hyökkäyksiltä pelastua käymällä edestakaisin kummankin luolan väliä. Olin unohtanut villit koirat. Ne olivat siksi pieniä, että voivat kulkea joka käytävää, mistä vain minäkin saatoin läpi ahtautua. Eräänä yönä ne minut nuuskivat tietoonsa. Olisivatpa vaan tulleet kumpaankin luolaan yhtaikaa, niin ne olisivat minut saaneet kynsiinsä. Mutta nyt sain muutamia niistä vain kintereilleni käytävässä ja syöksyin ulos toisen luolan aukosta. Ulkopuolella oli toisia villejä koiria. Ne kipaisivat perässäni juostessani kallioseinämälle ja alkaessani kiivetä ylöspäin. Yksi niistä, laiha ja nälkäinen peto, tarrasi minua kinttuun kiinni. Sen hampaat uppoutuivat reisilihaksiini, ja melkeinpä se oli kiskaista minut alas. Kiinni se piti, mutta enpä ruvennut ahertelemaan siitä irtipäästäkseni, vaan kaikin voimin ponnistelin ehtiäkseni kiipeämään pois toisten petojen ulottuvilta. Vasta kun olin niistä turvassa, käänsin huomioni kihelmöivään tuskaan reidessäni. Ja sitten kymmenkunnan jalkaa ylempänä haukkuvaa laumaa, joka hypähteli kallioseinää vasten, raapusteli sitä, mutta putoili alas, tarrasin koiraa kurkkuun ja vähitellen sen kuristin. Kauan aikaa siinä meni. Se kynsi ja repi karvojani ja ihoani takakäpälillään ja alati tyrkki ja reutoi koko painollaan voidakseen kiskoa minut seinämää alas. Vihdoin sen hampaat loksahtivat auki ja irtausivat raadellusta lihastani. Kannoin sen ruumiin jyrkännettä ylös mukanani ja kököttelin sen yön vanhan luolani suulla, jonka sisäpuolella Luppakorva ja sisareni olivat. Mutta ensiksi sain kestää haukuskelumyrskyn kiivastuneen lauman puolelta, koska olin ollut häiriön syynä. Vaan kostin senkin. Tavan takaa, kun alhaalla olevan parven äläkkä alkoi talttua, pudotin sinne kiven ja siten sain sen taas yltymään. Jonka jälkeen joka puolelta kiukustuneen lauman herjaukset alkoivat uudelleen. Aamulla jaoimme Luppakorvan ja hänen vaimonsa kanssa koiran, emmekä me kolme useampaan päivään olleet enemmän kasvin kuin hedelmän syöjäinkään kirjoissa. Luppakorvan avioliitto ei ollut onnellinen, mutta olipahan lohdutuksena, ettei sitä kovin kauan kestänytkään. |
| 54 |
Ei ollut hän enkä minäkään onnellinen sinä aikana. Minun oli ikävä. Kärsin epämukavuutta, kun minut oli karkotettu turvallisesta pikku luolastani, enkä jostain syystä liioin ollut yhtynyt kenenkään toisenkaan nuorukaisen kanssa. Luullakseni oli pitkäaikainen kumppanuuteni Luppakorvan kanssa käynyt toiseksi luonnokseni. Olisinhan voinut mennä naimisiin, se on kyllä totta; ja varsin luultavasti olisin sen tehnytkin, ellei olisi laumassa ollut vaimoväestä puute. Todennäköistä on otaksuminen, että tämän puutteen aiheutti Punasilmän irstaus, ja se kuvaa sitä vaaraa, mikä hänestä oli lauman olemassaololle. Ja olipa vielä Nopsajalka, jota en ollut unohtanut. Joka tapauksessa minä Luppakorvan avioliiton aikana sain ajelehtia nurkasta loukkoon, olla vaaralle alttiina joka yö nukkuessani, eikä ollut minulla koskaan mukavaa. Muuan laumalainen kuoli, ja hänen leskensä sai paikan erään toisen laumalaisen luolassa. Minä valtasin autioksi jääneen luolan, mutta se oli avarasuinen, ja kun Punasilmä kerran oli saada minut sinne kuin loukkaaseen, palasin nukkumaan jälleen kaksoisluolan käytävään. Mutta kesällä olin poissa luolilta viikkokausia, nukkuen puupesässä, jonka rakensin rämeikön suun tienoille. Olen jo sanonut, että Luppakorvakaan ei ollut onnellinen. Sisareni oli Lörpän tytär, ja Luppakorvan elämän hän sai viheliäiseksi. Ei ollut missään toisessa luolassa niin suurta torailun ja kinailun runsautta. Jos Punasilmä oli Siniparta, niin oli Luppakorva tohvelisankari; ja arvelenpa, että Punasilmä oli liian viisas pyytääkseen koskaan Luppakorvan vaimoa. Luppakorvan onneksi hän kuoli. Tavaton asia tapahtui sinä kesänä. Myöhään, melkein sen lopulla, puhkesi esille toinen sato kuitujuurisia porkkanoita. Nämä odottamatta kasvaneet toissatoiset juuret olivat nuoria, mehukkaita ja pehmeitä, ja jonkun aikaa porkkanamaa oli lauman suosituimpia ravintopaikkoja. Eräänä aamuna aikaisin oli meitä siellä useita kymmeniä aamiaista syömässä. Minun toisella puolellani oli Kaljukylki. Hänen takanansa olivat hänen isänsä ja hänen poikansa, Kololuu vanhus ja Lerppahuuli. Toisella puolellani olivat sisareni ja Luppakorva, sisareni lähinnä. Minkäänlaista varotusta ei kuulunut. Äkisti sekä Kaljukylki että sisareni hypähtivät ilmaan ja kiljahtivat. Samassa kuulin nuolien viuhinan, jotka heidät lävistivät. Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat maassa pitkällään reutoillen ja läähättäin, ja me toiset livistimme puita kohti. Yksi nuoli lehahti sivutseni ja päätyi maahan, jossa sen sulkavarsi tärisi ja vapisi pysähtyneen lennon vaikutuksesta. Muistan selvästi, kuinka kaarsin juostessani sen sivutse ja tarpeettoman laajalti väistin tuhoasetta. Varmaankin säikyin sitä samoinkuin hevonen säikkyy esinettä, jota se pelkää. Luppakorva juostessaan rinnallani keikahti nurin niskoin kumoon. Nuoli oli tunkeutunut läpi hänen pohkeestaan ja kompastutti hänet. Hän koetti juosta, mutta kompastui ja kaatui nuoleen toisen kerran. Hän nousi, koetti ryömiä pelosta vapisten ja huusi minua avukseen. Minä syöksyin takaisin. Hän näytti minulle nuolta. |
| 55 |
Tartuin siihen kiinni vetääkseni sen pois, mutta siitä johtuva kipu pakotti häntä tarttumaan käteeni ja estämään minua. Nuoli lensi väliimme. Toinen karahti kiveen, pirstoutui ja putosi maahan. Tämä oli jo liikaa. Minä tempasin äkisti kaikin voimin. Luppakorva huusi, kun nuoli tuli ulos ja iski minuun kiukkuisesti. Mutta seuraavassa hetkessä olimme taas täydessä paossa. Katsahdin taakseni. Kololuu vanhus yksinään kaukana jälessä toikkerehti äänettä eteenpäin kilpajuoksussa kuoleman kanssa. Joskus hän melkein oli kaatumaisillaan ja kerran kaatuikin; mutta nuolia ei enää lentänyt. Hän kömpi heikkona jaloilleen. Ikä häntä raskaana painoi, mutta eipä hän kuolla mielinyt. Ne kolme tulilaista, jotka nyt juoksivat esille metsäisestä väjymyspaikastaan, olisivat helposti voineet hänet saada käsiinsä, mutta he eivät sitä koettaneet. Ehkäpä hän oli liian vanha ja sitkeä. Mutta Kaljukyljen ja sisareni he saada halusivat, sillä katsoessani taakseni puista, näin tulilaisten takovan heitä kivillä päähän. Tulimiehistä yksi oli se kurttuinen metsästäjävanhus, joka ontui. Me kuljimme puita myöten luolia kohti – kiihtynyt ja sekava lauma, joka edestään karkoitti koloihinsa kaiken metsän pikkuelämän, ja joka sai harakat julkeasti kirkumaan. Nyt kun ei mitään suoranaista vaaraa ollut, Lerppahuuli odotteli isoisäänsä Kololuuta; ja sukupolven ero välillänsä tämä vanhus ja nuorukainen muodostivat jälkijoukkomme. Ja sillä tavalla tuli Luppakorvasta nuorimies uudelleen. Sinä yönä minä nukuin hänen kanssaan vanhassa luolassa, ja vanha toveruuselämämme alkoi taas. Puolisonsa menettäminen ei hänelle näyttänyt surua tuottavan. Ainakaan hän ei oireitakaan siihen suuntaan osottanut eikä liioin näyttänyt häntä kaipaavan. Haava hänen sääressänsä tuntui häntä yksinomaan kiusaavan, ja kuluipa kokonainen viikko, ennenkuin hän jälleen vanhan reippautensa saavutti. Kololuu oli lauman ainoa vanhus. Joskus kun häntä tarkastellessani hänen kuvansa selvimmin mielessäni väikkyy, huomaan merkillistä yhdennäköisyyttä hänen ja isäni puutarhurin isän välillä. Puutarhurin isä oli sangen vanha, sangen ryppyinen ja kurttuinen; ja kaiken maailman silmissä hänen täytyi näöltään ja häärinnältään olla aivan Kololuun tapaisen, tirrottaessaan pikkaraisilla sameilla silmillään ja mutistessaan jotakin hampaattomain ikeniensä välistä. Lapsena tämä yhdennäköisyys tavallisesti säikäytti minua. Juoksin aina pakoon nähdessäni vanhuksen toikkerehtivan kahden keppinsä nojassa eteenpäin. Kololuu vanhuksella oli vielä jonkun verran harvaa karkeata valkoista partaa, joka näytti sekin samallaiselta kuin tämän vanhan miehen poskiviuhkat. Kuten sanoin, oli Kololuu lauman ainoa vanhus. Hän oli poikkeus. Laumalaiset eivät koskaan vanhoiksi eläneet. Keski-ikä oli jotenkin harvinainen. Väkivaltainen kuolema oli tavallisin kuolintapa. He kuolivat samalla tavalla kuin isäni oli kuollut, kuin oli kuollut Hammasrikko, kuin sisareni ja Kaljukylki vastikään olivat kuolleet – äkisti ja julmalla tavalla, kaikki kyvyt täysvoimaisina ja elämän täydessä lennossa ja menossa. |
| 56 |
Kukaan ei kuollut vanhuuteen lauman keskuudessa. Minä en milloinkaan saanut sellaista tapausta tietooni. Kololuukaan ei kuollut sillä tavalla, ja hän oli ainoa minun aikaisessani sukupolvessa, jolla olisi ollut siihen tilaisuutta. Paha rampautuminen, vakava, tapaturmainen tai väliaikainen kykyjen lamaantuminen merkitsi nopeaa kuolemaa. Tavallisesti ei tällaista kuolemaa kukaan ollut näkemässä. Lauman jäseniä vain yksinkertaisesti tipahti näkyviltä pois. Aamulla he luolilta läksivät eivätkä milloinkaan palanneet. He katosivat – pyydysteleväin eläinten ahmattuun kitaan. Tämä tulilaisten hyökkäys porkkanamaalla oli loppumme alkua, vaikka me emme sitä tienneet. Tulilaisten metsästäjiä alkoi ilmestyä yhä useammin, sikäli kuin aikaa kului. He tulivat kaksittain ja kolmittain, hiljaa hiiviskellen metsän halki; heidän lentäville nuolilleen ei välimatka merkinnyt mitään, vaan saivat he saaliinsa alas korkeimmankin puun latvasta, tarvitsematta itse sinne kiivetä. Kaari ja nuoli olivat kuin heidän hyppy ja lyöntilihastensa loppumaton pitennys, niin että he itse asiassa saattoivat hypätä satakunta jalkaa ja enemmänkin ja tappaa samalta matkalta. Tämä heistä teki paljon pelottavampia kuin oli itse sapelihammaskaan. Ja sitäpaitsi he olivat sangen järkeviä. He osasivat puhua ja siten paljon selvemmin keskustella, jonka ohessa he ymmärsivät yhteistoiminnan hyödyn. Me laumalaiset kävimme kovin varovaisiksi ollessamme metsässä. Olimme kerkeämpiä, huolellisempia ja valppaampia. Puut eivät enää olleet taattuja turvapaikkoja. Emme enää voineet kyykyllemme asettua oksalle naureskelemaan alhaalla maassa olevia raatelevia vihollisiamme. Tulikansa oli raatelevaa, kynnet ja torahampaat sadan jalan pituiset, ja olivatpa he peloittavimmat kaikkien pyydysteleväin eläinten seassa, jotka esiaikaisessa maailmassa vaeltelivat. Eräänä aamuna, ennenkuin laumalaiset olivat metsään hajaantuneet, puhkesi sekasorto vallalle veden kantajain ja niiden joukossa, jotka olivat käyneet joelle juomaan. Koko parvi pakeni luolille. Tapanamme oli sellaisissa tapauksissa ensin paeta ja tutkia jälestäpäin. Luoliemme suilla odottelimme tarkastellen. Jonkun ajan kuluttua tulilainen astui varovasti aholle. Hän oli se pieni kurttuinen metsästäjä vanhus. Hän seisoi kauan aikaa meitä tarkastellen, katsellen luoliamme ja kiviseinää mitellen. Hän astuskeli yhtä kulkutietä alas juontipaikalle ja palasi hetken kuluttua takaisin toista kulkutietä. Sitten hän taas seisoskeli ja tarkasteli meitä huolellisesti pitkän aikaa. Lopulta hän kääntyi ja lynkytteli metsään, ja me jäimme surullisina ja valitellen huhuilemaan toisillemme luoliemme suulta. Tapasin hänet läheltä mustikkasuota, siltä tutulta tienoolta, missä äitini asui ja minne Luppakorva ja minä olimme ensimäisen puupesämme rakentaneet. Se tapahtui aivan odottamatta. Päästyäni puun alle, kuulin tutun leppeän äänen ja katsahdin ylös. Siellä hän oli, Nopsajalka, istui oksalla ja heilutteli jalkojaan edestakaisin katsellen minua. Hetkisen seisoin hiljaa. Hänet nähdessäni tunsin olevani ylen onnellinen. |
| 57 |
Mutta sitten alkoi levottomuus ja tuska hiipiä tätä onnea häiritsemään. Kävin kiipeämään puuhun hänen luokseen, mutta hitaasti hän peräysi oksaltaan pois. Juuri kun olin hänet saavuttamaisillani, hän hypähti ilman halki ja tupsahti lähimmän puun oksille. Kahisevain lehtien keskeltä hän kurkisteli minua ja päästeli leppeitä ääniä. Minä hyppäsin suoraan hänen peräänsä, mutta kiihkeän ajon jälkeen asema oli taas sama, sillä jälleenpä hän leppeitä ääniänsä päästeli ja kurkisteli kolmannen puun lehvien seasta. Mielessäni syttyi aatos, että nyt jokin oli erilaista kuin entisinä päivinä, ennenkuin Luppakorva ja minä olimme seikkailuretkellemme joutuneet. Minä häntä kaipasin ja tiesin kaipaavani häntä. Ja sen hänkin tiesi. Ja senpätakia hän ei sallinut minun päästä lähelleen. Unohdin, että hän todella oli Nopsajalka ja että hän kiipeämistaidossa oli ollut opettajani. Tavoittelin häntä puusta puuhun, mutta ainapa hän minut vältti ja kurkisteli sitten minua ystävällisin katsein taaksepäin, leppeitä ääniä päästellen; ja niin hän tanssieli, hypähteli ja heiluili aivan melkein ulottuvillani. Minkä useammin hän minua väisti, sen kiihkeämmin minä halusin hänet tavoittaa, mutta iltapäivän pitenevät varjot todistivat ponnistukseni olevan turhia. Häntä tavoittaessani tai välillä levätessäni viereisessä puussa häntä katsellen, huomasin hänen muuttuneen. Hän oli isompi, raskaampi ja varttuneempi. Hänen piirteensä olivat pyöreämmät, hänen lihaksensa täyteläisemmät, ja hänessä oli jokin sellainen määräämätön täyskasvuisuuden leima, joka oli hänelle outoa ja joka minua kiihotti. Kolme vuotta hän oli ollut näkyviltäni – kolme vuotta vähintäin, ja muutos hänessä oli huomattava. Sanon kolme vuotta; se on lähipitäin tarkka, sikäli kuin voin aikaa arvioida. Mahdollisesti oli kulunut neljäskin vuosi, jonka olen sekoittanut toisten kolmen vuoden tapauksiin. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä varmempi olen, että neljä vuotta hänen oli täytynyt olla poissa. Minne hän oli mennyt, miksi mennyt ja mitä oli hänelle tänä aikana tapahtunut, sitä en tiedä. Ei ollut hänellä mitään keinoa, minkä avulla kertoa minulle, enemmän kuin oli Luppakorvalla ja minullakaan kertoa laumalaisille, mitä olimme nähneet poissa ollessamme. Mahdollistahan on, että hän, samoinkuin mekin, oli lähtenyt seikkailumatkoille ja yksikseen. Mutta onpa mahdollista sekin, että Punasilmä oli ollut hänen lähtönsä aiheena. Aivan varmaa on, että tämän oli täytynyt aika ajoin tavata hänet vaeltaessaan puissa; ja jos hän oli häntä takaa ajanut, ei ole epäilemistäkään, ettei se olisi riittänyt häntä karkoittamaan. Myöhemmät tapaukset ovat saattaneet minut uskomaan, että hänen oli täytynyt vaellella kaukana etelässä, vuorijonon toisella puolen ja alhaalla outojen virtojen rantamilla, poissa kaikkien kaltaistensa parista. Monet puuihmiset asuivat siellä alhaalla, ja luullakseni he hänet lopulta ajoivat takaisin laumalaisten ja minun luokseni. Tämän käsitykseni perusteet selitän myöhemmin. Varjot kävivät pitemmiksi, ja minä tavoittelin häntä innokkaammin kuin koskaan, mutta enpä sittenkään voinut häntä saavuttaa. |
| 58 |
Hän oli koettavinaan epätoivoisesti paeta minua, mutta kaiken aikaa hän piti huolen siitä, että hädin tuskin oli ulottumispiirini ulkopuolella. Minä unohdin kaiken – ajan, yön lähenemisen ja lihaa syövät viholliseni. Olin mieletönnä rakkaudesta häneen ja kiukusta myös, koska hän ei tahtonut laskea minua luokseen. Merkillistä oli, miten tämä kiukku häntä kohtaan tuntui olevan osa kaipuustani häneen. Kuten sanottu, kaiken unohdin. Kilpajuoksussa erään ahon yli minä juoksin täyttä kyytiä käärmeparveen. Ne eivät minua peloittaneet. Olin mieletön. Ne iskivät minua kohti, mutta minä kyykistelin, syrjään hyppelin ja juoksin. Tielläni oli python-käärme, joka tavallisissa oloissa olisi saanut minut kirkuen pakenemaan puun latvaan. Se kyllä ajoi minut nytkin puuhun, mutta Nopsajalka oli näkyvistäni katoamassa ja minä hyppäsin takaisin maahan ja jatkoin juoksuani. Oli siinä täpärät paikat. Vanha viholliseni, hyena, myöskin sattui tielle. Käytökseni johdosta se varmasti päätteli, että jotakin oli tapahtumassa ja seurasi minua tuntikauden. Kerran suututimme villisikalauman, ja ne kipasivat peräämme. Nopsajalka uskalsi ankaran hypyn puiden välillä, joka minulle oli liian pitkä. Minun täytyi turvautua maahan. Siellä oli sikoja. En välittänyt. Lennähdin maahan metrin päähän lähinnä olevaa. Juostessani ne sivulta minua ahdistivat ja pakottivat minut kahteen eri puuhun, jotka olivat Nopsajalan ajolinjalta syrjässä. Uskalsin maahan uudelleen, kiersin taaksepäin ja juoksin poikki aukean ahon koko lauma harjakset pystyssä, röhkien ja hampaitaan louskuttaen kintereilläni. Jos olisin kompastunut tai horjahtanut aholla, ei olisi ollut minulla pääsyn paikkaa. Mutta enpähän kompastunut. Enkä välittänyt kompasteluista ja horjahduksista. Olin sellaisella tuulella, että olisin seissyt naamakkain vaikka itse sapelihampaan taikka parinkymmenen nuolia ampuvan tulilaisen kanssa. Sellaista oli lemmen mielettömyys – – minussa. Nopsajalan laita oli toista. Hän oli sangen järkevä. Hän ei antautunut mihinkään todelliseen vaaraan, ja muistanpa, mieleen palauttaessani vuosisatojen takaa tätä hurjaa lemmen ajoa, että sikojen minua viivyttäessä hän ei kiirehtinyt eteenpäin kovin nopeasti, vaan pikemmin odotteli minua ajoa jatkamaan. Hän se myös edelläni hypellen määräsi kulkunsa, aina pyrkien sille suunnalle, jonne tahtoi mennä. Vihdoin tuli pimeä. Hän johti minua erään puitten sekaan pistäytyvän rotkoseinämän ympäri sammaleista vierua pitkin. Sitten tunkeusimme tiheän viidakkaröykkiön läpi, joka minua kulkiessani repi ja riipi. Mutta häneltä eivät karvatkaan pörhistyneet. Hän tunsi tien. Tiheikön keskellä oli iso tammi. Minä olin aivan lähellä hänen sinne kiivetessään; ja sieltä eräässä haarukassa olevasta pesästä, jota niin kauan ja turhaan olin etsinyt, minä hänet tavoitin. Hyena oli käynyt jälillemme uudelleen, ja se nyt istui maassa nälkäisesti äännellen. Mutta mepä emme siitä välittäneet, vaan naureskelimme sille, kun se äristen kääntyi pois tiheikön läpi. Kevätaika oli käsissä ja öiset äänet olivat moninaisia ja vaihtelevia. |
| 59 |
Kuten tapana oli siihen vuoden aikaan, tappelivat eläimet navakasti keskenään. Pesälle kuulimme villien hevosten kirkunaa ja hirnuntaa, elefanttien pasunoimista ja leijonain karjuntaa. Mutta kuu pistäysi taivaalle, ja ilma oli lämmin, ja me naureskelimme pelottomina. Muistan, että seuraavana aamuna tapasimme kaksi temmeltävää koiraslintua, jotka niin kiivaasti tappelivat, että minä kävin aivan niiden viereen ja tarrasin kumpaakin kurkusta kiinni. Siten saimme Nopsajalka ja minä hääaamiaisemme. Se oli herkkua. Helppoa olikin pyydystää lintuja kevätpuolella vuotta. Eräänä yönä sinä vuonna Nopsajalka ja minä katselimme puista, miten kaksi hirveä kuun valossa tappeli; ja näimme koiras ja naarasleijonan hiipivän niiden luokse huomaamatta ja tappavan ne tappelun jatkuessa. Ei ole tiedossa, miten kauan lienemme asustaneet Nopsajalan puupesässä. Mutta eräänä päivänä meidän poissa ollessamme oli puuhun salama iskenyt. Suuret oksat olivat pirstaleina ja pesä oli särkynyt. Minä rupesin rakentamaan uutta, mutta Nopsajalka ei tahtonut sellaiseen ollenkaan tyytyä. Kuten myöhemmin huomasin, oli hän kovin salaman arka, enkä voinut suostuttaa häntä takaisin puuhun. Ja niinpä tapahtui, että kuherrusaikamme kuluttua läksimme luolille asumaan. Samoinkuin Luppakorva oli minut luolasta karkoittanut naimisiin mennessään, samoin minä hänet nyt karkoitin; ja Nopsajalka ja minä asetuimme sinne, hänen nukkuessaan öitään kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä. Ja lauman keskuuteen asumaan tultuamme alkoivat vastukset. Punasilmällä oli ollut ties montako vaimoa Helkkykielen jälkeen. Hän oli vaeltanut samaa tietä kuin toisetkin. Tällä kerralla hänellä oli pikkarainen, hento ja alakuloinen olento, joka vikisi ja kitisi alati, joko hän sitten pieksi häntä tai ei; ja hänen menonsa oli aivan lyhyen ajan kysymys. Ennenkuin hän menikään, iski Punasilmä katseensa Nopsajalkaan, ja kun hän oli mennyt, alkoi Nopsajalan vainoaminen. Hyväpä oli hänelle, että oli hän Nopsajalka, että hän niin hämmästyttävän taitavasti osasi nopeana paeta puita myöten. Hän tarvitsi koko järkevyytensä ja uskalluksensa voidakseen pelastua Punasilmän käsistä. Minä en voinut häntä auttaa. Punasilmä oli niin väkevä hirviö, että hän olisi voinut repiä minut palasiksi jäsen jäseneltä. Kuolemaani asti sain potea venähdystä hartioissani, niitä kun sateisina ilmoina kolotti ja herpaus vaivasi, ja se oli merkki hänen kättensä töistä. Nopsajalka oli sairaana siihen aikaan kuin minä sain tämän venähdyksen. Hänellä lie ollut keltakuume, jota me toisinaan saimme kärsiä; mutta olipa se mitä tahansa, hänet se teki tylsäksi ja raihnaiseksi. Ei ollut hänen lihaksissaan tavallista liukkautta, ja todella huonossa pakokunnossa hän oli, kun Punasilmä hänet sai kierrokseensa lähellä villien koirien tyyssijaa, luolilta useitten kilometrien päässä etelässä. Tavallisissa oloissa hän olisi kiertänyt hänet ja sittenkin ennättänyt turvaan ahdassuiseen luolaamme ennenkuin hän suoraa tietä kulkien. Mutta nyt hän ei kyennyt kiertämään Punasilmää. |
| 60 |
Hän oli liian tylsä ja hidas. Joka kerta ennätti Punasilmä hänen eteensä, kunnes hän luopui yrittämästä ja käytti koko tarmonsa pelastuakseen vain hänen käsistään. Ellei hän olisi ollut kipeä, olisi hänelle ollut lapsen leikkiä Punasilmän kynsistä pääseminen; mutta nyt hän tarvitsi koko varovaisuutensa ja taitonsa. Eduksi oli hänelle, että hän saattoi liikkua heikommilla oksilla kuin Punasilmä ja tehdä pitempiä hyppyjä. Hän osasi myös erehtymättä arvostella välimatkoja, ja hänen vaistonsa ilmaisi hänelle oksien, haarojen ja mädäntyneitten runkojen kestävyyden. Se oli loppumatonta ajoa. Yltympäri ja edestakaisin pitkiä kiertoja metsän läpi he syöksähtelivät. Toisten laumalaisten seassa vallitsi suuri kiihko. Hurjina he mölysivät, äänekkäämmin aina silloin kun Punasilmä oli etäämmällä ja talttuen aina, kun ajon pyörre toi hänet lähemmäksi. He olivat voimattomina sivulta katsojina. Vaimot kirkuivat ja melusivat ja miehet takoivat rintaansa voimattomassa raivossaan. Pitkänaama oli eritoten kiukkuinen, ja vaikkakin hän pärinätänsä taltutti Punasilmän lähetessä, ei hän kuitenkaan talttunut siihen määrään kuin toiset. Minä taas en näytellyt mitään urhoollista osaa. Tiedän olleeni kaikkea muuta kuin sankari. Mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi ollut minun antautumisestani tappeluun Punasilmän kanssa? Hän oli voimakas hirviö, pirullinen peto, eikä olisi ollut minulla minkäänlaista toivoa voimain mittelyssä. Hän olisi tappanut minut, ja asema olisi jäänyt entiselleen. Hän olisi tavoittanut Nopsajalan, ennenkuin tämä olisi luolaan ehtinyt. Saatoin siis vain katsella voimattomassa raivossa, väistyä tieltä ja pidätellä kiukun purkaustani hänen tullessaan liian lähelle. Tunnit vierivät. Oli jo myöhäinen iltapäivä. Mutta yhä jatkui ajoa. Punasilmä halusi uuvuttaa Nopsajalan. Hän vartavasten juoksi hänet lamauksiin. Pitkän ajan kuluttua hän alkoi väsyä eikä enää voinut jatkaa pahkipäistä pakoaan. Silloin hän alkoi pyrkiä mitä heikoimmille oksille, jonne Punasilmä ei häntä seurata voinut. Siten hän olisi saanut hengähtämisaikaa, ellei Punasilmä olisi ollut pirullinen. Kun hän ei voinut Nopsajalkaa seurata, hän ravistamalla pudotti hänet pois. Koko voimallaan ja painollaan hän saattoi huiskuttaa oksaa edestakaisin, kunnes hän häiläytti hänet pois oksalta, aivan kuin kärpäsen ruoskan siimasta saattaa häiläyttää. Ensi kerralla Nopsajalka pelastui, pudoten alempana oleville oksille. Toisella kerralla, vaikka oksat häntä eivät estäneetkään maahan putoamasta, hidastivat ne hänen vauhtiansa. Ja kolmannella kerralla Punasilmä heilautti hänet oksalta niin tuimasti, että hän singahti suoraan ilmassa toiseen puuhun. Ihmeellistä oli katsella hänen pyörähdyksiänsä ja miten hän aina pelastui. Vain pakon painaessa hän haki väliaikaista turvaa heikommilta oksilta. Mutta niin oli hän väsynyt, ettei hän muulla tavoin voinut vainolaistansa väistää, ja tavan takaa hänen oli pakko turvautua heikkoihin oksiin. Yhä jatkui ajoa, ja yhä kirkui lauma, rintaansa takoi ja hampaitansa kirautteli. Sitten oli loppu käsissä. |
| 61 |
Oli jo melkein hämärä. Väristen, läähättäen ja ilmaa ahmien Nopsajalka riippui säälittävänä korkealla ohuella oksalla. Siitä oli kolmisenkymmentä jalkaa maahan eikä mikään putoamista estämässä. Punasilmä heilui edestakaisin oksalla lähimpänä runkoa. Oksa oli kuin heiluri, taipuen yhä laajempaan kaareen joka kerta hänen painonsa ponnahduksesta. Sitten hän äkisti ponnautti päinvastaiseen suuntaan juuri oksan kaartuessa alaspäin. Nopsajalan kädet ja jalat irtautuivat, ja kiljahtaen hän alkoi kiitää alaspäin maata kohti. Mutta ilmassa hän suoristautui ja putosi jalat edellä. Tavallisissa oloissa niin korkealta pudotessa hänen jalkansa nivelet olisivat lieventäneet maahan jysähtämistä. Mutta hän oli perin uupunut. Hän ei voinut nivelillään toimia. Hänen jalkansa lysähtivät kokoon hänen allaan ja vain osaksi putousta lientivät, ja hän rysähti maahan kyljelleen. Tässä hän ei kuitenkaan loukkaantunut, kuten selville kävi, mutta se salpasi hengen hänen keuhkoissaan. Hän makasi avuttomana ja tavoitteli ilmaa. Punasilmä syöksähti hänen kimppuunsa. Muhkuraiset sormensa kietoutuivat hänen päänsä hiuksiin, hän nousi ylös ja murahti voitokkaana ja ilkkuillen kauhistuneille laumalaisille, jotka puista kurkistelivat. Silloin minä kävin mielettömäksi. Varovaisuus solahti tuuleen, unohtunut oli haluni pysyä yhä eläväin kirjoissa. Juuri Punasilmän murahdellessa syöksyin takaapäin hänen kimppuunsa. Hyökkäykseni oli niin odottamaton, että sain hänet työnnetyksi kumoon. Kiersin käteni ja jalkani hänen ympärilleen ja ponnistelin pitääkseni hänet kumossa. Tämä olisi ollut mahdotonta, ellei hän olisi tiukasti toisella kädellään pitänyt kiinni Nopsajalan tukasta. Käytökseni rohkaisemana, Pitkänaama tuli äkkiä avukseni. Hän hyökkäsi yhteen rykelmään, tarrasi hampaillaan Punasilmän käsivarteen ja kynsi ja repi hänen kasvojansa. Nyt olisi ollut aika toisten laumalaisten yhtyä leikkiin. Olihan tilaisuus ikipäiviksi päästä Punasilmästä. Mutta pelästyneinä he pysyivät metsässä. Oli aivan selvää, että Punasilmä oli voittava tappelussa meidän kahden kanssa. Syynä siihen, ettei hän meitä lopettanut heti, oli se, että Nopsajalka ehkäisi hänen liikkeitänsä. Nopsajalka oli taas saanut hengityksensä käyntiin ja alkoi vastustella. Punasilmä ei mielinyt päästää kynsiänsä hänen hiuksistaan, ja tämä se häntä ehkäisi. Hän sai kiinni minun käsivarrestani. Se merkitsi minun menoani. Hän alkoi kiskoa minua puoleensa niin lähelle, että olisi voinut upottaa hampaansa kurkkuuni. Hänen kitansa oli auki ja hän irvisteli. Ja vaikka hän vasta alotti voimiansa käyttää, väänsi hän minun olkapäätäni, niin että siitä sain kärsiä koko jälellä olevan elämäni ajan. Mutta sinä hetkenä jotakin tapahtui. Mitään varotusta ei kuulunut. Suuri ruumis syöksähti meidän neljän kimppuun, jotka olimme yhteen kietoutuneet. Meidät reväistiin voimakkaasti irralleen toisistamme ja vyöryimme nurin niskoin maassa, ja yllätyksen äkillisyys sai meidät hellittämään toisemme. Törmäyksen tapahtuessa Pitkänaama kiljasi pelottavasti. |
| 62 |
Minä en tiennyt mitä tapahtui, vaikka nenässäni tuntui tiikerin haju ja vilaukselta näin juovikkaan turkin juostessani puuhun. Se oli vanha sapelihammas. Meidän päästelemiemme äänien herättämänä luolassaan, se oli hiipinyt huomaamatta kimppuumme. Nopsajalka pääsi minua lähinnä olevaan puuhun, ja minä heti kiepsahdin hänen luokseen. Kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet aivan rinnalleni hänen hiljaa kitistessään ja itkiessään. Maasta kuului karjuntaa ja luiden narskumista. Siellä sapelihammas illasti Pitkänaaman jäännöksillä. Toiselta puolen silmät ja luomet tulehtuneina kurkisteli Punasilmä alas. Siinä oli hirviö voimakkaampi häntä. Nopsajalka ja minä käännyimme ja kuljimme hiljaisesti puita myöten luolaa kohti, kun taas laumalaiset jäivät puihin ja sinkauttelivat solvauksia, oksia ja vesoja vanhan vainolaisensa niskaan. Se huiskutteli häntäänsä ja karjui, mutta jatkoi syöntiänsä. Ja sillä tavalla me pelastuimme. Se oli vain sattuma – mitä ilmeisin sattuma. Muuten olisin minä kuollut sinne Punasilmän kynsiin, eikä olisi olemassa mitään ajan siltaa, jota myöten tuhansien vuosisatojen päähän väreet käyvät jälkeläiselle, sanomalehtiä lukevalla ja sähkövaunuissa ajavalle jälkeläiselle – niin, eikä hän kirjoittaisi kertoelmia koetuista tapahtumista, niinkuin tämä on kirjoitettu. Seuraavana vuonna aikaisin syksyllä tämä tapahtui. Kun Punasilmän ei ollut onnistunut Nopsajalkaa saada, hän oli ottanut itselleen toisen vaimon; ja mikä oli outoa, tämä oli yhä elossa. Ja vielä oudompaa oli, että heillä oli muutaman kuukauden vanha pienokainen – Punasilmän ensimäinen lapsi. Hänen edelliset vaimonsa eivät koskaan olleet eläneet kyllin kauan lapsia synnyttääkseen. Vuosi oli kulunut meille kaikille onnellisesti. Ilma oli ollut harvinaisen leppeä ja ruokaa yllin kyllin. Erikoisesti muistan sen vuoden nauriit. Pähkinäsato samoin oli ylen runsas, ja villit luumut olivat suurempia ja makeampia kuin tavallisesti. Lyhyesti sanoen, se oli kultavuosi. Ja silloin se tapahtui. Oli varhainen aamu, ja luolissamme meidät yllätettiin. Kalsean harmaan valon häämöittäessä me heräsimme unestamme, useimmat meistä kuoleman kohdatakseen. Nopsajalka ja minä hätkähdimme valveille kirkunan ja pauhun melskeestä. Meidän luolamme oli kaikkein korkeimmalla jyrkänteellä, ja me ryömimme sen suulle ja kurkistimme alas. Aho oli aivan täynnä tulilaisia. Heidän huutonsa ja kiljumisensa olivat melskeessä lisänä, mutta heillä oli järjestystä ja suunnittelun mukaista toimintaa, kun taas meillä laumalaisilla ei ollut mitään. Kukin meistä tappeli ja toimi oman päänsä mukaan, eikä kukaan meistä sen onnettomuuden laajuutta aavistanut, joka tulossa oli. Kun me aloimme nakella kiviä, olivat tulilaiset tiheään kasaantuneet jyrkänteen juurelle. Ensimäiset sinkautetut kivet lienevät särkeneet muutamia pääkalloja, sillä heidän väistyessään kauemmaksi jyrkänteeltä, jäi kolme heistä jälelle tantereelle. Nämä vinkuroivat ja kiemurtelivat, ja yksi heistä koetti ryömiä pois. Mutta me heidät päiviltä päästimme. |
| 63 |
Tällöin me urokset raivosta karjuimme ja annoimme sataa kiviä kolmen alhaalla olevan niskaan. Useat tulilaiset palasivat vetämään heitä turvaan, mutta kivemme ajoivat pelastajat peräytymään. Tulilaiset raivostuivat. Mutta hekin rupesivat varovaisiksi. He kyllä kiukkuisesti kiljuivat, mutta pysyivät etäämpänä ja lähettivät parvittain nuolia meitä vastaan. Tämä lopetti kiven sinkoamisen. Tällä välin oli meistä puolikymmentä saanut surmansa ja parikymmentä haavoittunut, ja me toiset peräännyimme luoliemme sisäpuolelle. Minä en kyllä korkealla olevassa luolassani ollut kantomatkan ulkopuolella, mutta välimatka oli siksi pitkä, että ampumisen vaikutus heikentyi, eivätkä tulilaiset monia nuolia minua kohti tuhlanneetkaan. Sitäpaitsi olin utelias, halusin nähdä. Nopsajalka pysyi tarkoin luolan sisäpuolella pelosta vapisten ja päästellen hiljaisia voivotusääniä, kun minä en tahtonut tulla sisälle, mutta minä olin kyykylläni aukossa ja katselin. Taistelussa oli nyt tapahtunut seisaus, jonkinlainen aselepo. Me olimme luolissamme, ja tulilaisten ratkaistavana oli kysymys, miten saada meidät ulos. He eivät uskaltaneet tulla luoliin perässämme, mutta mekään emme yleensä halunneet ruveta heidän nuoliensa maalitauluksi. Kun heistä muuan joskus läheni jyrkänteen juurta, niin laumalaisista joku paiskasi kiven alas. Vastalahjaksi hänet puolikymmentä nuolta lävisti. Tämä peli kävi päinsä varsin hyvin jonkun aikaa, mutta lopulta laumalaisista ei kukaan ollut halukas itseänsä näyttämään. Aselepo oli täydellinen. Tulilaisten takana näin sen pienen kurttuisen metsästäjän kaikkea johtavan. He tottelivat häntä ja kulkivat sinne tänne hänen käskyjensä mukaan. Jotkut heistä läksivät metsään ja palasivat kantaen kuormittain kuivia puita, lehtiä ja ruohoja. Kaikki tulilaiset kerääntyivät yhteen. Useimmat heistä seisoivat kaarineen ja nuolineen valmiina ampumaan jokaisen näkyville tulevan laumalaisen, toiset läjäsivät kuivat ruohot ja puut alimpana olevan luolasarjamme suille. Näistä läjistä he taikoivat sen hirviön, jota me pelkäsimme – tulen. Aluksi kohosi savupatsaita, jotka tupruilivat kallioseinää ylöspäin. Sitten näin punakielisten liekkien pilpahtelevan esille puitten raoista aivan kuin pienien käärmeitten. Savu kävi yhä paksummaksi, joskus käärien verhoonsa koko kallioseinämän. Mutta minä olin korkealla, eikä se minua suurestikaan kiusannut, vaikka se kirvelti silmiä, ja minä niitä rystysilläni hieroskelin. Kololuu vanhus ensimäisenä savustettiin ulos. Kevyt ilmavirta ajoi savun silloin syrjään, niin että selvästi saatoin nähdä. Hän tunkeusi savun läpi, astui palavalle hiilelle, kiljahti sen tuottamasta äkillisestä tuskasta ja yritti kiivetä rinnettä ylöspäin. Nuolia kiehui hänen ympärillään. Hän seisahtui eräälle kielekkeelle, tempasi kiven mukulan puolustuksekseen, läähätti, aivasteli ja pudisteli päätään. Hän hoiperteli edestakaisin. Kymmenkunta sulkaista nuolenpäätä törötti hänestä ulos. Hän oli jo vanhus, mutta kuolla ei halunnut. Hän hoiperteli yhä enemmän, polvet lyyhistyivät ja hoiperrellessaan hän uikutti surkeasti. |
| 64 |
Hänen vanhat luunsa murskaantuivat varmaan pahasti. Hän oihki ja yritti voimattomasti nousta, mutta muuan tulilainen syöksähti hänen kimppuunsa ja särki hänen kallonsa nuijallaan. Ja samoinkuin Kololuun kävi monen muun laumalaisen. Kun eivät voineet sietää tukahuttavaa savua, he syöksyivät ulos ja nuoliin kaatuivat. Muutamat naiset ja lapset jäivät luoliin ja tukahtuivat kuoliaaksi, mutta useimmat saivat ulkopuolella surmansa. Kun tulilaiset tällä tavalla olivat puhdistaneet ensimäisen luolarivin, he alkoivat varustautua uusimaan samaa temppua toisen luolarivin edessä. Heidän kiipeillessään ylöspäin ruoho ja puukuormineen, Punasilmä, vaimo kintereillään ja pienokainen lujasti viimemainitussa riippuen, pakeni menestyksellisesti jyrkännettä ylös. Tulilaiset olivat varmaankin päätelleet, että savustamistemppujen väliajoilla me pysyisimme luolissamme. Siksi he eivät olleet varuillaan, ja heidän nuolensa alkoivat lennellä vasta sitten, kun Punasilmä vaimoineen oli kallioseinämän ylärajalla. Kallion latvalle päästyään, hän kääntyi ympäri ja mulkoili heitä möristen ja rintaansa takoen. He sinkauttelivat nuoliansa häntä kohti, ja vaikka hän oli kantomatkan ulkopuolella, pakeni hän tiehensä. Minä katselin, kuinka kolmas luolasarja savustettiin ja neljäs. Muutamat laumalaiset pelastuivat kallioseinämää kiipeämällä, mutta useimmat heistä ammuttiin alas heidän kiivetessään. Lerppahuulen muistan. Hän ehti aina minun luolani liepeille asti, surkeasti itkien; nuoli oli puhkaissut hänen rintansa, sulkainen varsi törötti hänen selässään ja luinen pää pistäysi esille etupuolelta. Se oli ammuttu hänen kiivetessään takaapäin. Hän vaipui minun luolani edustalle ja verta tulvehti koskena hänen suustaan. Tällöin kaikki yliset luolarivit näyttivät tyhjentyvän itsestään. Melkein kaikki laumalaiset, joita ei vielä oltu ulos savustettu, syöksähtivät kilvan kiipeämään seinämää ylös. Tämä monet pelasti. Tulilaiset eivät voineet ampua nuoliaan kyllin nopeasti. Kyllähän he melkein valon pimittivät nuolillaan ja kymmenittäin haavoittuneita laumalaisia muksahteli alas; mutta sittenkin muutamat huipulle saapuivat ja livistivät tiehensä. Pakoaatos oli nyt minussakin vahvempi kuin uteliaisuus. Nuolet olivat tauonneet lentelemästä. Viimeisetkin laumalaiset näyttivät menneen, vaikka saattoihan muutamia yhä piileksiä ylimmissä luolissa. Nopsajalka ja minä aloimme kavuta kallion latvaa kohti. Meidät nähdessään tulilaiset päästivät suuren huudon. Minä en ollut sen aiheena, vaan Nopsajalka. He lepertelivät kiihkoisina ja osottelivat häntä toisillensa. He eivät koettaneetkaan ampua häntä. Nuoltakaan ei lennätetty. Leppeästi ja houkutellen he alkoivat hänelle huhuilla. Minä pysähdyin ja katsahdin alas. Hän oli peloissaan, kitisi ja kehoitti minua tulemaan. Ja niinpä me loikkasimme kallion latvalle ja harppasimme puuhun. Tämä tapaus on usein saanut minut ihmettelemään ja mietiskelemään. Jos hän todella oli heidän heimoansa, niin oli hänen täytynyt eksyä heistä jo niin nuorena, ettei hän sitä voinut muistaa, sillä muuten hän ei olisi heitä pelännyt. |
| 65 |
Mutta saattoi kyllä asian laita olla niinkin, että vaikka hän oli heidän heimoansa, ei hän milloinkaan ollut heistä eksynyt; oli syntynyt synkeässä metsässä kaukana heidän asuinsijoiltaan, ja hänen isänsä saattoi olla heimostaan luopunut tulilainen, äitinsä taas ehkäpä joku meikäläinen, laumalainen. Mutta kukapa tiennee? Nämä seikat ovat minulta salassa, eikä Nopsajalka niistä sen enempää tiennyt kuin minäkään. Se oli meille hirmupäivä. Useimmat henkiin jääneistä pakenivat mustikkasuota kohti ja etsivät turvapaikan sen läheisessä metsässä. Ja koko päivän metsästäviä tulilaisparvia samoili metsässä, surmaten meitä, missä vain tapasivat. Se oli nähtävästi varsinaisen suunnittelun toteuttamista. Lisäännyttyään oman alueensa rajojen ulkopuolelle, he olivat päättäneet valloittaa meidän alueemme. Se oli surullista valloitusta! Meillä ei ollut mitään keinoa heitä vastaan. Se oli teurastusta, rajatonta teurastusta, sillä eivätpä he ketään säästäneet, surmasivat nuoret ja vanhat ja riistivät perusteellisesti maan meidän hallustamme. Meistä tuntui kuin maailman loppu olisi ollut käsissä. Puihin pakenimme, viimeiseen turvapaikkaamme, mutta vain joutuaksemme kierroksiin ja surmatuksi perhe perheeltä. Runsaasti tällaista näimme sen päivän kuluessa, ja minä halusinkin nähdä. Nopsajalka ja minä emme koskaan kauan pysyneet samassa puussa, ja siten me säästyimme kierroksiin joutumasta. Mutta mitään paikkaa ei tuntunut olevan, minne mennä. Tulilaisia oli kaikkialla, himoten hävittämistyönsä toimittamista. Minne päin käännyimmekin, aina heitä oli vastassa, ja tämän takia näimme runsaasti heidän kättensä töitä. En nähnyt, miten lie äitini käynyt, mutta Lörpän näin ammuttavan alas vanhasta kotipuustani. Ja pelkäänpä, että sen johdosta hiukan iloissani pyörähtelin. Ennenkuin tämän osan kertomustani sivuutan, täytyy kertoa Punasilmästä. Hänet vaimoineen tavotettiin eräästä puusta mustikkasuon laiteilla. Nopsajalka ja minä pysähdyimme pakoretkellämme sitä katselemaan. Tulilaiset olivat siksi innostuneita työssänsä, etteivät meitä havainneet, ja sitäpaitsi olimme hyvässä suojassa tiheikössä, minne olimme lymynneet. Kokonaista parikymmentä metsästäjää oli puun alla laukoen nuoliaan sinne. Aina he poimivat nuolensa, kun ne maahan putosivat. En voinut nähdä Punasilmää, mutta kuulin hänen ulvovan jossakin puussa. Hetken kuluttua hänen ulvontansa kuului tukahutetulta. Hän oli kai ryöminyt johonkin koloon rungossa. Mutta hänen vaimonsa ei tällaista suojaa löytänyt. Nuoli pudotti hänet maahan. Pahoin oli hän haavoittunut, sillä hän ei yrittänytkään päästä pakoon. Hän kyyristyi suojaavaisesti pienokaisensa yli (joka lujasti hänessä riippui), ja teki rukoilevia eleitä ja ääniä laski tulilaisille. He kerääntyivät hänen ympärilleen ja nauroivat hänelle – aivan kuin Luppakorva ja minä olimme puuvanhukselle naureskelleet. Ja aivan samoin kuin me olimme häntä tikuilla ja oksilla pistelleet, niin pistelivät tulilaiset Punasilmän vaimoa. He pistelivät häntä nuoliensa kärjillä ja kutkuttelivat hänen kylkiänsä. |
| 66 |
Mutta hän oli typerä raukka. Ei halunnut hän tapella. Eikä hän liioin kiukustunutkaan. Hän yhä vain oli kyyryllään lapsensa yli ja rukoili. Muuan tulilainen astui aivan hänen viereensä. Hänen kädessään oli nuija. Hän näki ja ymmärsi, mutta rukoilevia ääniä hän vain päästeli, kunnes isku tärskähti. Punasilmä ontossa rungossa oli turvassa heidän nuoliltaan. He seisoivat ryhmässä ja keskustelivat hetken aikaa; sitten yksi heistä kiipesi puuhun. Mitä siellä ylhäällä tapahtui, sitä en voi sanoa, mutta kuulin tulilaisen kiljuvan ja näin alhaalla olevain kiihkoilevan. Muutaman minuutin kuluttua hänen ruumiinsa mätkähti maahan. Eikä hän liikkunut. Toiset häntä katselivat ja nostivat hänen päätänsä, mutta takaisin se putosi hervottomana, kun he sen laskivat irti. Punasilmä oli puolestansa kostanut. He olivat ylen kiukkuisia. Aivan rungon juuressa oli aukko. He keräsivät ruohoa ja puita ja tekivät tulen. Nopsajalka ja minä toisiamme syleillen odotimme ja katselimme tiheiköstä. Toisinaan he tuleen nakkasivat runsaslehväisiä vihreitä oksia, jonka jälkeen savu kävi sangen paksuksi. Äkisti näimme heidän väistyvän puun luota. Mutta eivätpä olleet kyllin sukkelia. Punasilmä hypätä loiskautti heidän keskellensä. Hän oli pelottavasti raivoissaan ja huiteli murskaavasti ympärilleen pitkiä käsivarsiaan. Hän kiskasi yhdeltä naamanahan irralleen, kirjaimellisesti kiskasi sen irti muhkuraisilla sormillaan ja äärettömien lihaksiensa voimalla. Toista hän puri kurkkuun. Tulilaiset peräysivät hurjasti ja raivoisasti kiljuen, mutta syöksivät sitten hänen kimppuunsa. Hänen onnistui saada käsiinsä nuija ja alkoi särkeä pääkalloja kuin munan kuoria. Hänestä oli heille liiaksi tekemistä, ja pakko oli heidän uudelleen peräytyä. Tätä hän käytti hyväkseen, kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan yhä raivokkaasti ulvoen. Muutamia nuolia lensi hänen jälkeensä, mutta hän suin päin uppoutui tiheikköön ja oli mennyt. Nopsajalka ja minä kiipeliimme varoen poispäin, mutta törmäsimme vastakkain toisen tulilaisparven kanssa. He meidät ajoivat mustikkasuohon, mutta me tunsimme puutiet suon poikki kaukaisemmille rämeiköille, missä he eivät voineet maata myöten meitä seurata, ja niin me heistä pääsimme. Toiselle puolen saavuimme kapealle metsäsuikaleelle, joka erotti mustikkasuon länteenpäin laajenevasta suuresta suosta. Täällä tapasimme Luppakorvan. Miten hän oli pelastunut, sitä en voi kuvitellakaan, ellei hän edellisenä yönä ollut nukkunut kokonaan muualla kuin luolilla. Tänne metsäsuikaleelle olisimme voineet rakentaa puupesät ja asettua kokonaan asumaan: mutta tulilaiset halusivat suorittaa hävitystyönsä perinpohjin, iltapäivällä Partanaama vaimoineen pakeni itäpuolella olevista puista, kohahti sivutsemme ja oli mennyt. He pakenivat äänettä ja nopeasti, ja heidän kasvoissansa oli hälyttävä ilme. Siltä suunnalta, josta he olivat tulleet, kuulimme metsästäjäin huutoja ja kiljuntaa sekä muutamain laumalaisten parkumista. Tulilaiset olivat löytäneet tien suon ylitse. Nopsajalka, Luppakorva ja minä seurasimme Partanaaman ja hänen vaimonsa kintereillä. |
| 67 |
Päästyämme suuren suon laitaan, me pysähdyimme. Emme tunteneet sen polkuja. Se oli alueemme ulkopuolella, ja aina sitä olivat laumalaiset välttäneet. Kukaan ei ollut sinne milloinkaan mennyt – tai ei ainakaan sieltä palannut. Mielissämme se kuvasteli salaperäisenä ja pelottavana, hirveänä tuntemattomana. Kuten sanottu, me pysähdyimme sen laitaan. Pelkäsimme. Tulilaisten huudot lähenivät. Me katsahtelimme toisiamme. Partanaama juoksi hyllyville hetteille ja tapasi tanakampaa pohjaa ruohomättäällä kymmenkunnan metrin päässä edessäpäin. Hänen vaimonsa ei seurannut. Hän koetti, mutta sävähti takaisin pettävältä pinnalta ja kyyristyi maahan. Nopsajalka ei odottanut minua eikä hän liioin pysähtynyt, ennenkuin oli hyppelehtinyt Partanaaman sivutse satakunta metriä ja tavannut paljon suuremman mättään. Samoihin aikoihin kun Luppakorva ja minä olimme päässeet hänen rinnalleen, tulilaisia näkyi puitten välistä. Partanaaman vaimo, joka heidät nähdessään mielettömäksi säikähti, syöksyi meidän perässämme. Mutta hän juoksi sokeasti, mitään varomatta ja solahti hetteisiin. Me käännyimme ympäri ja katselimme; näimme heidän nuolillaan ampuvan häntä hänen painuessaan mutaan. Nuolia alkoi putoilla ympärillemme. Partanaama oli nyt saavuttanut meidät, ja me neljä loiskahdimme eteenpäin tietämättä minne, mutta yhä ulommaksi suolle. Harhailuistamme suurella suolla ei minulla ole mitään selvää tietoa. Ponnistellessani muistoani, sukeltautuu esille yhteen sopimattomain vaikutelmain sekamelskana, ja ajan arvioiminen on ihan mahdotonta. Minulla ei ole aavistustakaan, miten kauan olimme tällä ruohoisella nevalla, mutta viikkoja siellä lienemme kuluttaneet. Muistelmani tapahtumista ovat säännöllisesti aina painajaisluonteisia. Muistan vain aavistamattoman ajan pituista, alati vaihtelevan pelon painantaa ja harhailua, loppumatonta harhailua halki märän ja ikivetisen erämaan, missä myrkylliset käärmeet meitä iskeäkseen tavoittelivat ja eläimet ympärillämme karjuivat, ja hetteet allamme hyllyivät ja kintereitämme imeä muksuttivat. Tiedän, että lukemattomia kertoja meidän oli pakko suuntaamme muuttaa eteen tulleitten jokien, järvien ja sakeavetisten merien takia. Myrskyjä oli ja vesitulvia suurten alavain maakaistaleitten yli; ja kärsiä saimme nälkä ja kurjuuskausia, jolloin meitä puissa vankeina pitivät päivämäärin nämä ajoittaiset tulvat. Sangen räikeänä väikkyy mielessäni yksi kuva. Ympärillämme on suuria puita, niiden oksilta roikkuu pitkää, harmaata sammalnaavaa, ja suuria matelijoita, hirvittäväin käärmeitten näköisiä, luikertelee ympäri runkoja ja kiemurtelee vyyhteinä ilmassa. Ja kaikkialla ympärillä on mutaa, hyllyilevää mutaa, josta kaasuja ilmoille pulputtelee ja joka pohisee ja pirisee sisäistä kuohuntaansa. Ja kaiken tämän keskellä on meitä kymmenkunta. Me olemme laihoja ja kurjia, ja luumme kajastavat läpi tiukalle pingotetun ihon. Me emme laula, emme lepertele emmekä naura. Emme liioin vallattomina leiki. Sillä kerran niin ylenpalttisesti eloisa mielemme on toivottomasti masennuksissa. |
| 68 |
Me päästelemme surkeita, vaikertelevia ääniä, toisiamme tuijottelemme ja käpristelemme toistemme turviin. Onpa se olemisemme kuin eloon jääneen kourallisen kokousta maailmanlopun jälkipäivänä. Tällä kuvalla ei ole mitään yhteyttä toisten suossa sattuneiden tapausten kanssa. Miten koskaan sen poikki onnistuimme pääsemään, sitä en tiedä, mutta lopultakin jouduimme paikkaan, missä matala harjujono vietti joen rantaa kohti. Se oli meidän jokemme, joka samoinkuin mekin oli suoriutunut suuresta suosta. Etelärannalta, missä joki oli uransa murtanut läpi harjujen, tapasimme useita luolia hiekkakalliossa. Etäämmällä lännessä valtameri kuohuili äyrästä vastaan, joka oli kasaantunut joen suun poikki. Ja tänne luoliin me asumaan asetuimme, oleskelupaikkanamme meren rantama. Paljon meitä ei ollut. Tavan takaa päivien vieriessä ilmestyi laumalaisia lisää. He kömpivät suosta yksitellen, kaksittain tai kolmittain, enemmän kuolleina kuin elävinä, melkeinpä vain liikkuvina luurankoina, kunnes meitä lopulta oli kolmisenkymmentä. Sitten ei enää ketään suosta ilmaantunut, mutta Punasilmää ei joukossamme ollut. Ja huomattava on, että ainoakaan lapsi ei ollut elänyt pelottavan matkamme yli. Yksityiskohdittain en aio kertoa niistä vuosista, joita meren rannalla elimme. Ei se ollut onnellinen olopaikka. Ilma oli raakaa ja kalseaa, ja alituisesti saimme kärsiä yskää ja vilua. Sellaisessa ympäristössä emme voineet säilyä. Lapsia meillä kyllä oli, mutta heikostipa ne elämään juurtuivat, kuolivat pieninä; meitä taas kuoli useampia kuin uusia syntyi. Lukumäärä alati väheni. Ravinnon laatumme perinpohjainen muutos ei ollut meille hyväksi. Niukalta saimme kasviaineita ja hedelmiä, ja meistä tuli kalansyöjiä. Myrskyilmoina nakkautui rantamalle raakkuja, näkinkenkiä, kuorisimpukoita ja suuria meriäyriäisiä. Myöskin löysimme monenlaisia leväkasveja, jotka olivat hyviä syödä. Mutta ravinnon vaihdos tuotti meille vatsavaivoja, eikä meistä kukaan milloinkaan lihavaksi päässyt. Kaikki olimme laihoja ja huonosti syöneen näköisiä. Pyydystäessään isoja abaloneja Luppakorva sai surmansa. Yksi niistä sulki kuorensa hänen sormensa ympärille luodeveden aikana ja vuoksivesi nousi ja hukutti hänet. Hänen ruumiinsa löysimme seuraavana päivänä, ja antoipa se meille opetuksen. Toista meikäläistä ei koskaan siepattu abalonin sulkeutuvaan kuoreen. Nopsajalan ja minun onnistui kasvattaa yksi lapsi, poika – ainakin saimme hänet hengissä säilymään useita vuosia. Mutta olenpa ihan varma, että hän ei ikinä olisi voinut tulla toimeen tässä pelottavassa ilmastossa. Mutta ilmestyipä eräänä päivänä tulilaisia taas näkyville. He olivat tulleet jokea alas, ei hirsilautalla, vaan karkeatekoisella ruuhella. Kolme heitä oli siinä melomassa, ja yksi heistä oli se pieni kurttuinen metsästäjä vanhus. He laskivat maalle meidän rannallemme, ja hän lynkytteli hietikon poikki tutkimaan luoliamme. He menivät tiehensä muutaman minuutin kuluttua, mutta Nopsajalka pelästyi pahoin. Kaikki me säikähdimme, mutta ei kukaan siihen määrään kuin hän. |
| 69 |
Hän kitisi, itki ja oli levoton koko yön. Aamulla hän otti lapsen syliinsä ja terävillä huudoilla, eleillä ja esimerkeillään sai minut lähtemään toiselle pitkälle pakomatkalle. Kahdeksan laumalaista (lauman koko jäännös) jäi luolille. Heillä ei ollut mitään toivoa. Vaikkapa tulilaiset eivät olisi palanneetkaan takaisin, heidän oli epäilemättä sangen pian menehtyminen. Huono oli ilma siellä meren rannalla. Eikä laumalaisia oltu luotu rannikkoelämää varten. Me vaelsimme kohti etelää, päiväkausia kulkien suuren suon laitaa, mutta uskaltamatta koskaan pyrkiä sinne. Kerran poikkesimme länttä kohti, kulkien poikki vuorijonon, ja saavuimme alas rannikolle. Mutta eipä ollut se paikka meitä varten. Ei ollut siellä puita – vain kalpeita niemen polvekkeita, tyrskyävää kuohua ja ankarata tuulta, joka ei koskaan tuntunut puhaltamasta taukoavan. Käännyimme takaisin vuorten poikki, vaelsimme itään ja etelään, kunnes tulimme suuren suon laiteille uudelleen. Pian pääsimme suon eteläiselle äärelle ja jatkoimme kulkuamme etelään ja itään. Siellä oli suloinen maa. Ilma oli lämmintä, ja taaskin olimme metsässä. Myöhemmin kuljimme matalan kukkulajonon poikki ja pääsimme vieläkin paremmalle metsämaalle. Mitä etäämmälle rannikolta tunkeusimme, sitä lämpimämmäksi havaitsimme ilman, ja niinpä kulkuamme jatkoimme, kunnes pääsimme suuren joen varteen, joka Nopsajalasta tuntui tutulta. Sinne hän lie joutunut ollessaan neljä vuotta laumalaisten tienoilta poissa. Tämän joen poikki meloimme tukkien niskalla ja laskimme maalle toiselle rannalle korkean kallioseinän juurelle. Korkealta seinämän latvoilta tapasimme uuden kotimme – luolan, jonne pääsy oli ylen vaikeata ja joka oli kokonaan kätkössä alhaalta tähysteleviltä katseilta. Vähän on minulla enää sanomista. Täällä asuimme Nopsajalka ja minä ja perhettämme kasvattelimme. Ja tähän muistelmani päättyvät. Emme enää siirtomatkoille lähteneet. Milloinkaan en unia näe korkealla olevaa, vaikeapääsyistä luolaamme pitemmälle. Ja täällä on sen lapsen täytynyt syntyä, joka oli olemukseensa sulattava kaikki minun vaikutelmani elämästä – tai pikemmin Suurhampaan elämästä, joka on toinen minäni, ei todellinen minäni, mutta joka on minusta niin todellinen, että useasti en pysty sanomaan, mitä aikakautta oikeastaan elän. Monasti ihmettelen tätä polveutumisjonoa. Minä, nykyaikainen, olen eittämättä ihminen: mutta minä Suurhammas, esiolento, en ole ihminen. Jossakin ja suoranaisessa polveutumisen jonossa nämä kaksi kaksoisolemukseni osaa ovat yhdistyneet. Olivatko laumalaiset ennen häviöön joutumistaan ihmiseksi kehittymisen tilassa? Ja olemmeko minä ja omaiseni läpäisseet tämän tilan? Taikka liekö joku minun jälkeläisistäni käynyt tulilaisten joukkoon ja muuttunut itse tulilaiseksi? En tiedä. Eikä ole keinoa, minkä avulla tietämään pääsisi. Yksi seikka vain on varma, ja se on, että Suurhammas painoi jonkun jälkeläisensä aivostorakenteeseen elämänsä vaikutelmat ja painoi ne niin häviämättömästi, että välillä eläneitten sukupolvien joukot eivät ole pystyneet niitä hävittämään. |
Комментарии